Vauvakuumeilu, julkisesti/ vai salassa?

Rupesin ihan toen teolla miettimään tuota kun kirjoittelin aiemmin, että täällä vauvakuumeillaan jo aika kovaa... että oletteko te kuumeilleet julkisesti / vai salassa?

Me emme ole kertoneet kenellekään suoraan, monet kyllä tietävät että joskus haluamme lapsia mutta eivät suoranaisesti kuumeesta tiedä.

Olen aina jotenkin miettinyt että en halua vauvakuumeilla julksesti, että siitä seuraa vaan kiusallisia kysymyksiä ja keskusteluja, ja en ehkä jaksa sitä että jo lapsensa saaneet alkavat jo nyt jakamaan synnytyskertomuksiaan ja oppejaan, vaikka en ole vielä edes raskaana! Joten olen ehkä piilotellut asiaa oman etuni nimissä… vai olenko?

Toisaalta kuitenkin mietin sitten, että onhan se tyhmää että omassa kodissaan joutuu piilottelemaan asioita sen takia (kuten vauvalehtiä ;))  että omat läheiset ja tuttavat ovat niin tahdittomia että alkavat piinaamaan jatkuvasti asialla.

Miten teillä kaverit/perhe on suhtautunut julkiseen kuumeiluun?

Olisihan se toisaalta kiva kuumeilla julkisesti, voisi kysellä ihan vapaasti vauvajuttuja kavereilta joilla on jo lapsia ja pitää lehtiään missä tahtoo, mutta toisaalta pelkään että sitten koko sosiaalinen elämä katoaa vauva/mamma maailmaan ennen kuin olen asian ovelle edes astunut, ja saan siitä tarpeekseni jo ennen kuin pääsen itse asiaan käsiksi… ja toisaalta edes jo nyt keskusteluja asioita? Jos lapsen saamiseen menisikin vuosia, voinko mitenkään ylläpitää 24/7 kiinnostusta vauva juttuihin ja vielä muistaa ne vuosien jälkeen? epäilenpä, en ehkä haluaisi vauvoittaa arkeani vielä.

Huokaus.

Onneksi on foorumit ja blogit joihin voi rauhassa kuumeilla ;)

Terveisin,

Mea

Vauvahaaveista

Nyt kun sairaskertomus on alta pois, niin vois vähän jutella vauvajutuistakin :)

Itse olen potenut vauvakuumetta jo pidemmän aikaa, se alkoi n. 3.5 vuotta sitten (aika tarkkaa :D) kun kättärillä pitelin sylissäni kummipoikaa ensimmäisen kerran. Aina olen tiennyt että lapsia joskus haluan, mutta suurempaa kuumetta ei ollut ilmennyt aiemmin. Kun sain kummipojan syliini niin joku outo lämmin ja intensiivinen tunne valtasi minut ja sitä pientä ihmettä siinä katsoessani muistan ajatelleeni "haluan tällaisen ja pian" :D

Häämme olivat tulossa noin 8kk kuluttua tuosta hetkestä, ja sen aikaa halusin odottaa, mutta kun kuume kerran iski niin se oli tosi kova siitä hetkestä lähtien ja piinasi kesähäihimme asti. Mieheni ei kuumeillut samalla tasolla mutta oli myös aina lapsista haaveillut, joten salli tämän kuumeilun ihan tyynesti. :)
Tuli selailtua vauva.info sivuja, luettua salaa vauvalehtiä, ostettua pieniä vauvajuttujakin (salaa samalla reissulla kun hankki lahjoja kummitytölle...)...

Haaveilemme 2-3 lapsesta, mutta 1 lapsikin on jo lahja ja riittävä sellainen. Sukupuolella ei väliä, kunhan olisi terve. :) Ja perisi molempien parhaat puolet ;)

Häiden jälkeen lapsi olisi ollut enemmän kuin tervetullut..
...mutta tässä kohtaan kuvioihin astui nämä munuaisjutut, joten vauvahaaveet lähti tauolle siltä seisomalta.

Nyt kun sairautta on hoidettu jonkin aikaa ja tilanne kohenee pikkuhiljaa, on vauvakuume nostanut päätään ja kiireellä ;) Mietin koko ajan pillereiden lopettamista, raskautumista, perhettä.. Katselen vauvojen vaatteita tavarataloissa, ja vauvoja ja äitejä ulkona ollessa... Ihan hullua tämä vauvakuume! :D

Terveisin,

Mea

Sairaskertomus osa 3

..jatkuu..

Biopsian jälkeen oli taas laboratorio ja lääkärikäynti.

Lääkärissä sain kuulla että mulla oli jo aika pitkälle edennyt Iga Nefropatia,  eli munuaiskerästulehdus.

Lääkäri kertoi lääkityksestä jota alotettaisiin siihen, ja vielä siinäkään vaiheessa en oikein ymmärtänyt sairauden vakavuutta, luulin että tulehdus tarkoittaa ohimenevää tilaa jota lääkkeillä hoidetaan mutta onneksi käynnillä tuli ilmi, että kyse on kroonisesta vaivasta enkä parane koskaan; syön loppuelämäni lääkkeitä. Onneksi siis siksi, etten elänyt väärissä luuloissa sairauden suhteen vaan ymmärsin oikean laidan.

Olihan se shokki. Olin odottanut että syön lääkkeitä ja paranen.

En muista siitä päivästä muuta, en muista soitinko miehelleni vai en, vai missä vaiheessa kerroin asiasta. Jotenkin shokkiin siinä meni.

Sen jälkeen olen käynyt lääkärissä 2-4kk välein, laboratorion kautta, lääkkeet on vaihdettu yhdesti.

Munuaistenvuoto on paranemaan päin mutta tulevaisuutta se ei kuitenkaan muuta. Diagnoosina on, että joudun aikanaan dialyysiin ja elinsiirtojonoon, n. puolet munuaisistani ovat jo menneet.
Jos oikein ymmärsin niin ihminen menettää n. 1% munuaisistaan vuodessa, ja minulla on 30 korvilla mennyt jo puolet.

Vauvahaaveista olen puhunut käynneillä joka kerta mutta arvot ovat olleet toistaiseksi sen verran huonot että vauvaa ei ole missään nimessä suositeltu, ja olen sen mukaan elänyt, koska en halua vaarantaa omaa enkä vauvan terveyttä.

Asiaa kyselen taas uudelleen lääkärissä kun seuraava käynti,
kahden viikon päästä, pitäkää peukkuja! :)

Terveisin,

Mea

Sairaskertomus osa 2 : Biopsia

..jatkuu...

Kutsun munuaisbiopsiaan sain pian, mutta aika oli vasta kahden kuukauden kuluttua, ja täytyy myöntää että iso osa tuosta ajasta meni täydessä sumussa. Pelkäsin koepalan ottoa todella paljon, kärsin kovasta stressistä ja ahdistuksesta koko tuon ajan. Hain työpaikkalääkäriltä operaatiota edeltävänä päivänä unilääkkeitä jotta sain nukuttua.

Aamulla olin edelleen melkoisessa pöllyssä lääkkeestä mutta huomasin nukkuneeni kuitenkin huonosti. Jännitti kovasti. Mies vei sairaalalle ja siellä piti suunnistaa päiväsairaalaan.

Noloa tai ei, ilmoitin heti päiväsairaalaan saapuessani hoitajille että minua pelottaa kovasti enkä ole koskaan ennen ollut tällaisissa operaatioissa. Hoitajat olivat todella ihania ja huomioivat pelkoni hyvin. Sain rauhoittavia ja katsella telkkaria rauhassa verhojen takana operaatioon asti.

Rauhoittava ei valitettavasti minusta auttanut juurikaan, hieman vain nukuttua, hermostutti silti edelleen vietävästi. Toimenpide huoneessa koepalaoton suorittava lääkäri selitti tulevan hyvin tarkasti ja minut putsattiin operaatiota varten.

Kun lääkäri avustajansa kanssa alkoivat sitten etsiä kohtaa mistä koepala otetaan ja puuduttaa aluetta niin tuntuu kuin rauhoittavaa ei olisi ollutkaan, pieniä kyyneliä vieri poskelle koska pelko oli niin valtava ja kasvoi entisestään kun huomasin lääkärin ottaneen esille kapistuksen jolla koepalan ottaa. Ystävällinen hoitaja kävi lohduttelemassa ja kertoi lääkärin puuduttaneen extra hyvin, että hätää ei ole.

Koepalaoton ääni *naks* kuului, ja se oli ohi. En tuntenut mitään ja koepalakin oli kerralla sopiva. Olisin voinut itkeä ilosta. Se oli ohi. Ei kipuja ei mitään.

Sen jälkeen en muista mitä tehtiin, taisivat laittaa tikit ja kärrätä osastolle koska siellä se loppupäivä sitten menikin. Paljon mehua ja vettä, sämpylää ja telkkua. Nukkua olisin halunnut mutta sairaalassa oli kova meteli; naapuri yski, yksi kuorsasi... En saanut unta vaikka yritin korvalaput päässä. Hoitaja kävi 1h välein mittaamassa verenpaineet.

Sairaalassa piti viettää 6h, ja muistaakseni 3-4h niin ettei saanut nousta ollenkaan, edes vessaan.

Sairaalan jälkeen olin sairaslomalla 3päivää, vaikka netin mukaan sen ei pitäisi olla tarpeellista, mutta itse olen onnekas että sain sairaslomaa koska oma koepala alueeni oli kipeä ja säteili kipua selkään pari päivää, en olisi jaksanut olla töissä. Lisäksi olin henkisesti hyvin väsynyt stressaavan työpäivän jälkeen niin lepo oli erittäin tervetulletta.

Tämän kokemuksen perusteella ihmettelenkin, että tuossakin operaatiossa sairasloman perusteeksi vaikutti se, mitä tekee työkseen. Itse en olisi pystynyt töihins seuraavana päivänä, tuli työstä kipua tai ei, koska kipua tuli ihan ilman työtäkin, ja lisäksi toistamiseen, henkisen olon kannalta kyllä ihmisen pitäisi saada levätä edes päivä tuollaisen jälkeen.
Noh, oli miten oli, se on ohi nyt :)

seuraavaksi osa 3. :)

..jatkuu...

Terveisin, 

Mea

Sairaskertomus osa 1

Halusin heti tähän alkuun jakaa "sairaskertomukseni" kolmessa osassa;
osassa 1 käyn läpi lääkärille päätymisen ja tapahtumat munuaisbiopsiaan asti,
osassa 2 käyn läpi munuaisbiopsian
ja osassa 3 diagnoosin biopsian jälkeen ja nykytilanteen.

Halusin kirjoittaa nämä, niin omaksi purkautumiseksi kuin tiedoksi ja kokemukseksi muille, jos jotakuta sattuu kiinnostamaan kokemukset asiasta.  (Itseäni olisi kiinnostanut kun diagnoosit tuli...)

Sitten lähdetään pian vauvahaave aiheisiin ;)

Osa 1:

Kävin jatkuvan huonovointisuuden ja pyörrytyksen takia terveyskeskus lääkärillä joka oireiden perusteella määräsi laboratorioon verikokeisiin (verenpaineetkin huiteli ties missä). Menin niihin heti seuraavana aamuna.
Tulokset sain melko pian, mutta lääkäri oli epäilevä tuloksia kohtaan ja lähetti uudelleen laboratorioon. Tämän yhteydessä hän kertoi epäilevänsä munuaiskiviä tai tulehdusta, mutta halusi uuden laboratorio tuloksen. Se saatiin myös melko pian, ja nyt lääkärikään ei ollut enää epäilevä, tulos oli edelleen sama ja hän uskoi sen pitävän paikkaansa; eli munuaisissa oli jotain vikaa, ja se pitäisi tutkia tarkemmin.

Sain väliaikaiset lääkkeet verenpaineeseen ja lähetteen Meilahteen, ja sieltä tuli hyvin pian kutsu tutkimuksiin. Vaikka lääkäri pelotteli että voisi mennä kuukausia. Hieman hirvitti että kutsuivat niin pian sinne.

Ensimmäinen tutkimus oli ultraus ja laboratorio. Lääkäri ultrasi munuaiseni ja menin taas kerran verikokeisiin.

Kun pääsin lääkärin vastaanotolle ensimmäistä kertaa, ja ensimmäisenä kuulin, että ultrassa ei löytynyt mitään, huokaisin helpotuksesta, huh, ei se ollutkaan mitään vakavaa. Ajattelin että saan varmaan lääkkeet ja sitten tämä on ohi.
Olisikin ollut niin, seuraavaksi lääkäri ilmoitti että lisätutkimukseksi tulee biopsia. Olin saada halvauksen, ja tajusin että ei tämä tainnutkaan mennä niin helposti.
Lisäksi lääkäri kertoi epäilevänsä tulehdusta keräsissä, ja että vuoto munuaisissa on niin korkea että saattaisi tarvita kortisoonipiikin mutta aloitetaan nyt ensin lääkitys ja kontrolloidaan sitten. Sain väliaikaisen lääkityksen verenpaineiden tasaamiseksi ja kotiin odottamaan koepala kutsua...

Jatkuu...

Terveisin, 

Mea

Tausta / Esittely

Hei,

Täällä aloittelemassa uusi bloggaaja, aiheena munuaissairaus ja vauvahaaveet, ja myöhemmin toivottavasti aiheena raskausaika :)

Olen kolmekymppinen nainen pk-seudulta, hieman ylipainoinen mutta onnellisesti naimissa saman ikäisen miehen kanssa ja pidämme ihanaa omakotitaloa yhdessä. Nyt olisi perheen perustamisen aika, mutta tahtia hidastaa munuaistautini. Tarkoitus onkin kertoilla tässä blogissa tuntemuksia ennen yrittämistä, lääkärikäynneistä, ja toivottavasti tämän vuoden aikana myös plussaamisesta ja raskaudesta. :)

Taustaa sairaudesta.

Pari vuotta sitten menin lääkäriin pitkään jatkuneen huonovointisuuden takia, pyörrytystä ja päänsärkyä. Laboratorio tuloksista lääkäri näki heti, että kyse on munuaisista mutta ei, että mikä siellä on vikana. Sain lähetteen isompaan sairaalaan jatko tutkimuksiin. Lopulta tutkimuksen johtivat koepalaan, josta selvisi että sairastan jo aika pitkälle edennyttä Iga Nefropatiaa.

Siitä lähtien olen räpiköinyt epävarmuudessa, epätietoudessa ja mielentilassa, joka ei ole täysin hyväksynyt sairautta tai sen tuomaa tulevaisuutta, on huonoja päiviä; "tuomio" itkettää, huolestuttaa ja aiheuttaa päiviä jolloin en saa mitään tehtyä itsesäälin takia... mutta tunteenpurkausten jälkeen, elämä jatkuu, ja meillä toivottavasti uuden pienen elämän muodossa tulevaisuudessa :)

Syön säännöllistä lääkitystä ja käyn kontrolleissa koko ajan isommassa sairaalassa.

Ennuste tosiaan on, että ajan myötä joudun dialyysihoitoon ja lopulta elinsiirtojonoon, riippuen missä vauhdissa tauti etenee. Jos etenee vauhdilla niin varmasti elinaikanani joudun elinsiirtoon, mutta jos tauti etenee hitaasti, voi olla etten ehdi sinne asti elinaikanani, mutta katsotaan miten käy!

Nyt vain suunnitelmissa on se oma perhe. <3
Oli se oma ennuste mikä vain, haave omasta pienestä on suurin, halu jättää maailmaan itsestä taakseen jotain ihanaa!

Tervetuloa mukaan matkaan seuraamaan miten tässä käy, ja tuoko sairaus mutkia matkaan!

Kanssasisarilta, niin vauvahaaveissa kuin sairaudessakin,  

viestit ja kommentit ovat Tervetulleita! :)

Terveisin,

Mea