Olen lukenut omia kirjoituksiani blogissa uudelleen ja uudelleen... eilen pohdin niitä paljon. Olen hyvin vähän kirjoittanut, että olisin koskaan surullinen, harmissani, pettynyt, raivoissani.. kirjoittanut niin, että todella tarkoittaisin niitä.
Olen aina kovin realistinen, odottavainen ja tsemppi päällä.
Sitten mietin.. että, taidan varoa hieman liikaa etten valita. Sillä olen "in-real-life" erittäin voimakastunteinen persoona ja melankolia on enemmänkin kuin tuttu vieras. Pohdin tunteita usein hyvinkin syvällisesti, ja elämäni on joskus kovinkin "traagista" ;)... (tämän lisäksi olen kyllä realistinen ja tsemppaava, yritän uskoa paljon hyvään ja harrastan "keittiö psykologiaa" ;))....) Mutta en ole osannut/uskaltanut tuoda niitä esille kaikkia puolia esille. Tämä johtunee varmaan siitä, että olen aika uusi blogimaailmassa, ei ole ollut vielä 110% luontevaa tuoda esille kaikkia tunteita, tai saada niitä ainakaan ylös...
Olen kovasti myös selitellyt itselleni sitä, että miksi en ole itkenyt, raivonnut ja huudellut pettymystä näissä alkukierroissa kun ei ole raskautta tullut, on se, että en oikeasti ole kokenut että minulla olisi "oikeutta" siihen. Olemme yrittäneet vasta hyvin vähän aikaa, jota lisäksi varjostaa ylipaino (aivan itse hankittu ja aiheutettu) ja munuaissairaus niin jotenkin en ole kokenut, että minulla, tonnikeijulla, olisi oikeus hyppiä tasajalkaa ja velloa itsesäälissä etten ole heti tullut raskaaksi, koska esteitä olen kasannut tielle myös ihan itse. Olen koko ajan elänyt suhteellisen realistisessa kuvitelmassa, että tuskin tulen raskaaksi ensimmäisen 3kk aikana, niin ei ehkä ole näiden varjolla tullut paatostettua näistä niin paljon kuin omassa päässä.
Tuttava piirissäni on lapsettomuutta, ja ollut pitkiä yritystaipaleita takana, luulen, että näiden seuraaminen on myös hillinnyt omaa valittamista, tuntuu etten ole oikeutettu valittamaan kun tunteeni ja kärsimykseni eivät ole kuin hiekanjyvänen heidän tunteiden ja teiden rinnalla.
Kahdessa ensimmäisessä kierrossa harmitti, tottakai, kukapa ei haluaisi olla väärässä ja ilostua suuresti tämän huomatessaan, mutta en kokenut suurta huutavaa vääryyttä tapahtuneen vielä meitä kohtaan, kaikki on niin alussa.
Kolmannessa kierrossa, joka ilmeisesti vieläkin on kesken outoineen tipputteluineen, olen ollut pettynyt kaikilla tunteiden kirjoilla. Tämä oli niin fyysisesti kivulias kierros, ja erilainen kierros siinä suhteen, että viimeisinä kivun päivinä uskalsin ensimmäistä kertaa luulla, että olisin raskaana, ja siksi tämä kaikki kärsimys, ja se toi paljon iloa ja onnen tunnetta. Ihan erilaisia tunteita kuin aiemmin. Uskalsi varastaa jo sekunnin haaveilullekin.
Ja kun selvisi, ettei tämä kärsimys kaikkineen ollutkaan onnellisesta lopusta, niin kyllä tässä on mennyt päivä-pari murehtiessa, niiskutellessa ja ollessa vaan, on tuntunut epäreilulta ja kipeältä, tyhjältä ja puristavalta, ja kaikki se, sen takia, että hetken kerkesi luulla.
Sitten tuli kiukku ja suuttumus, että ensikierrossa en testaa ennen kuin vasta silloin ja silloin...
Nyt jäljellä on orastava pettymys ja väsymys, ja kipinä uuteen kiertoon herättelee vasta itseään.
On tuntunut olla vaikeaa rehellinen itselleen ja tunteilleen kun tuntuu ettei niihin tunteisiin ole oikeutta, mutta pitkän murehdinnan jälkeen päätin, että pakko on olla, ja saakin olla, eihän tästä muuten mitään tule jos ei ole rehellinen itselleen ja tunteilleen. Mutta en halua olla liian nega kuitenkaan! ^^
Minulle tämä paatostus antoi paljon puhtia ja positiivisuutta, ja uudet kasvot itselleni. Toivottavasti tämä antoi jotain teillekin minusta. :)
Terveisin,
Mea