Yö meni kuunnellessa huonekaverin kuorsausta, jopa tulppien läpi! Kääntyilin ja vääntyilin sängyssä eestaas, ja nousin miljoona kertaa yöllä vessaan...
Juoda ei saanut enää mitään n. klo 05.30 jälkeen, ja syönnit olikin loppuneet jo aikoja sitten...
Suu oli rutikuiva ja nieleminen hankalaa.
Aamulla olo oli "krapulainen", pelokas, ahdistunut, mutta myös odottava..
Ensimmäisenä aamulla tuli aamuverenpaineiden mittaus, sain aamulääkkeet (verenpainelääkkeet) ja labratäti kävi ottamassa kokeita.
Niiden jälkeen pääsin suihkuun (vain vesipesu!) ja vaihtamaan leikkauskamppeet päälle.
Sitten vain odoteltiin. Aamu tuntui ikuisuuden pituiselta seuratessa autingon nousua, ja kuunnellessa kellon raksutusta...
Jano oli kamala koko ajan, pelkäsin että tukehdun omaan sylkeeni kun en saa huuhdella suuta ollenkaan... en muista milloin viimeksi olisin ollut niin janoinen.
Jano oli kamala koko ajan, pelkäsin että tukehdun omaan sylkeeni kun en saa huuhdella suuta ollenkaan... en muista milloin viimeksi olisin ollut niin janoinen.
Mies saapui sairaalaan klo 09 aikaan kuten pyydetty. Hän siivosi "minun paikkani"; eli otti kaikki tavarat kasseihin mukaan, ja auttoi siistimään tilat...
Istuttiin ja odotettiin sitten vain... ei oikein tiennyt edes mitä olisi puhunut, molempia jännitti.
Istuttiin ja odotettiin sitten vain... ei oikein tiennyt edes mitä olisi puhunut, molempia jännitti.
Meitä tultiin pyytämään siirtymään eteenpäin n. klo 10.15 aikoihin. vihdoin.
Mies pääsi laittamaan tavarat lukolliseen kaappiin ja meni vaihtamaan "isän vaatteet" päälle...
Minä pääsin leikkaussaliin valmistautumaan.
Leikkaussalissa kaikki esittäytyivät, ja kertoivat toimenkuvansa toimenpiteen aikana. Sitten pääsin istumaan leikkauspöydälle, kun pitivät palaverin siinä vielä; eli kävivät läpi kaikki asiat minusta, sairaudesta, miten sektio päätökseen päädytty ja mitä tullaan tekemään...
Vaikka salissa oli lämmin, jalat tärisi kuin horkassa koko ajan, tuntui etten hallinnut niitä enää ollenkaan. Pelotti, vaikkakin henkilökunnan kannalta oli turvallinen olo :) He olivat kaikki lämpimän ja empaattisen oloisia, että sillain oli hyvä mieli.
Sitten aloitettiin valmisteluja. He kertoivat koko ajan mitä tekevät, miltä pitäisi tuntua yms ettei turhaan tarvitse huolehtia mistään.
Sain kanyylin käteen, kaikenlaisia antureita ties minne, verenpainemittarin käteen ja sitten alkoivat pesemään selkää puudutustä varten...
"Hyvän" huonoryhtisyyteni ansiosta, selän "oikeanlainen notko" saatiin heti aikaiseksi siinä pöydällä istuessani kun hoitaja piti kiinni, joten ihon puudutus onnistui heti hyvin, ja myös selkäydinpuudutus meni kerralla "nappiin".
Puudutusta olin pelännyt eniten, ja se alkoikin pelottamaan laitto aikana kun minulle sanottiin, että voisin hieman "ohjata" sitten sanomalla missä se tuntuu, että tulee varmasti keskelle, ettei liikaa oikealle/vasemmalle... mutta se meni hyvin!
Ja minua henkilökohtaisesti ei edes sattunut ollenkaan. Iho puudutus nipisti, kuten perus puudutukset nipistää, ja selkäydinpuudutus tuntui pienenä paineena selässä, mutta ei sattunut ollenkaan. Melkein jo siitä helpotuksesta olisin voinut pienet ilon kyyneleet tirauttaa kun puudutus meni niin hyvin! :)
Sitten kun jaloista alkoi mennä tunto, kaatoivat minut leikkausalustalle ja alkoivat tekemään lisää valmisteluja. Säätivät leikkauspöytää kenolleen, "ajelivat" leikkaus rajan, mittasivat koko ajan verenpaineita, ja laittoivat katetrin... voi olla tekivät paljon muutakin? mutta en muista / noteerannut...
Samalla testasivat koko ajan ihollani kylmällä ja märällä pumpulilla(?) puudutteen vaikutusta eri alueilla, piti kertoa milloin tuntuu vielä kylmältä, milloin vain enää märältä, ja milloin vain enää kosketus.. Sitä tehtiin monta kertaa, uudelleen, uudelleen, uudelleen ja uudelleen...
Kun kaikki "oli valmista", mies tuotiin leikkaus saliin istumaan pääni viereen (ja KYLLÄ hän uskalsi tulla sairaalakammosta huolimatta :) <3 )... sitten laskettiin leikkaussuoja eteen, ja leikkaava lääkäri tuli esittäytymään ja kertomaan toimenpiteestä.
Sitten aloitettiin...
Leikkaus alusta heilui ja huojui eestaas, tuntui painelua vatsassa... lääkärit höpötteli kuulumisia siinä samalla.. tilanne oli jotenkin tosi koominen niitä kuunnellessa... :D Naureskeltiinki miehen kanssa hieman siinä ;) Tunnelma oli tosi rento, ja mietinkin että onpas tämä helppo ja rento juttu...
Sitten huusivat KT (?) jos oikein muistan, ja se tarkoitti että ollaan lähellä, sitten alkoi jännittämään...
Muutama minuutti siitä, niin alkoi kuulumaan kimeää vauvan itkua. Omatkin kyyneleet alkoi virtaamaan samantien vaikken ollut pientä vielä edes nähnyt... mikä lie reaktio?! :D oman lapsen parkaisu oli sillä hetkellä kauneinta maailmassa <3
Vauvaa vastassa oleva hoitaja kävi vilauttamassa pari sekuntia vauvaa verhon takaa, onnitteli ja vei vauvan jonnekin sivuun. Tässä kohtaa myös miestä pyydettiin mukaan...
Onnitteluja sateli pitkin salia, ja sitten aloitettiin kursiminen...
Tähän asti, sanoisin, että synnytys meni hyvin, todella hyvin.
Sitten mua alkoi väsyttämään... aivan järjettömän paljon. Tuntui etten pysy enää hereillä, nuokuin verhon toisella puolella, ja alkoi tulla huono olo... hoitaja kävi seuraamassa mun vointia, pyysi hengittelemään rauhassa ja olo helpottikin.
Sitten alkoivat venyttelemään (?) kohtua tms mitä lie tekivätkään, ja aloin huutamaan kivusta leikkauspöydällä, että sattuu sattuu... kyyneleet valui silmistä, puristin silmiä kiinni kivusta ja huusin.. Hoitajat alkoivat lisäämään kipulääkettä vauhdilla, ja toivat happimaskin.
Tilanne oli varmaankin ohi todella nopeasti, en osaa sanoa, muutamassa minuutissa, alle minuutissa? en tiedä ollenkaan... ajantaju katosi kivun keskellä, mutta hirveää se oli...
Kun kivut helpotti, ja olo hieman parani, alkoikin äkillinen huonovointisuus...
Aloin oksentamaan, ja joutuivat antamaan pahoinvointilääkettä minulle, ja "siivoilemaan" minua siinä pöydällä..
Tuntui että se kasaan kursiminen kesti ja kesti... jostain tihkumisesta puhuivat koko ajan, niin tekivät kai "hitaammin" hommia, joka on tottakai hyvä, olivat tarkkoja, mutta liian pitkään itselle oli olla siinä pöydällä sellaisessa asennossa huonovointisena..
LOPULTA kun toimenpide oli ohi. Siirsivät minut leikkauspöydältä sängylle ja heräämöön.
Olin niin väsynyt, aivan järkyttävän väsynyt. Tuntuu etten jaksa pitää silmiä auki, mutta "en saanut hetkeäkään olla rauhassa", koko ajan joku otti verenpainetta, jututti ja piti hereillä... ja toki sitten (tätä tietenkin odotinkin :)) tuli tuore isukki heräämöön näyttämään kuvia ja kertomaan pienokaisemme kuulumisia.
Oli ihana kun oma puoliso tuli luokse ja sai tuttua turvallista seuraa <3
Mies ramppari heräämön - ja lastenklinikan välillä tytön luona. :)
Itse olisin halunnut vain nukkua, mutta kuten jo aiemmin kerroin, en saanut kuitenkaan, sillä kun mies meni katsomaan pienokaista joku hääri ympärilläni koko ajan, ja sitten aloitettiinkin heti jo "puputtaminen", eli pulloon puhallusharjoituksetkin (on hyödyllisiä, suosittelen ehdottomasti)...
Kivut oli siedettävät heräämössä, kun sain morfiinitujauksen ennenkuin ottivat sitten selkäydinpuutuksessa laitetun katetrin poissa, että ainoa kipu oli, että kävivät jatkuvasti painelemassa kohtua leikkauksen jälkeen; että onhan varmasti supistunut hyvin ja jälkivuotoa tulee normaalisti yms. niin se kohdun painelu sattui painelijasta riippuen hieman-helvetin paljon. :D
Sitten alkoikin osastolle siirtyminen...
- Mea