Bongasiko joku?

Joku tarkkasilmäinen on tässä kuussa saattanut muussa mediassa bongata että blogi on saanut kasvot, niin kirjoittaja kuin pienokainenkin...

Olen ruvennut kaipaamaan kirjoittamista, mutta aikaa ei ole tuntunut löytyvän, nyt pohdinkin että perustaisinko uuden blogin, vai "siistisinkö" tätä hiukan ja jatkaisin tänne? Tiedossa olisi elämäntapamuutos juttua, ja ehkä sivuten vauva-taapero arkea?
Kiinnostaisiko ollenkaan? Sillä jos ei, ehkä laitan vain pillit pussiin ;)

Mukavaa pian alkavaa uutta viikkoa!


- Mea

Heihei mitä kuuluu?

Hei hei mitä kuuluu?

Kuin huomaamatta blogi vain jäi...
Arjen täytti ihana vauvantuoksuinen tyttö, joka on kasvanut jo yli 5kk vanhaksi, maailman rakkaimmaksi tylleröksi <3
Olen kaiken ylimääräisen ajan käyttänyt tyttöni kanssa, leikkimiseen ja hänen hellimiseensä, kaikki muu on tuntunut toissijaiselta tässä hetkessä <3

Täällä on mennyt hyvin.
On ollut hankalia aikoja, vaikeita päiviä, unettomia öitä...
Ja on ollut helppoja aikoja, ihania leppoisia päiviä, pitkiä kunnon unen öitä.. Eli perushyvin menee :)

Ollaan perusterveitä, tyttö kasvaa omalla käyrällään ihan hyvin, tyttö kehittyy ihan normaalia tahtia.
Neiti on perustyytyväinen ja rauhallinen, mutta kun jotain haluaa kuohahtaa sieltä välillä melkoista tempperamenttia peliin.

Uusimpana on opittu kiljumaan, joten päivät täyttyy helposti jatkuvasta pulinasta jota säestää kiljuminen. Lisäksi kääntyilyharjoitukset ovat alkaneet, eli sitterissä/kaukalossa tms oleminen on selvästi ihan vauvojen hommaa koska niissä menee hermot ja pitää kiemurrella, kiljua ja nostella selkää että liikkeelle haluaisi :D

Meidän arki on aika kiireistä, käymme perhekerhossa ja tapaamme facebookista (ja muualta) tuttuja mammoja viikottain joko kahviloissa/kauppakeskuksissa, tai jonkun kotona. :)
mutta nautimme myös “kalsaripäivistä”, jolloin emme vaihda yökkäreitä pois koko päivänä, leikimme leikkimatolla, otamme torkkuja ja syömme, halaillaan ja pussaillaan koko päivä <3

Vaunuttelemme säännöllisesti, ja olemme matkanneet jo pieniä automatkoja ja lentäneet ekan kerran lentokoneellakin :)

Entäs minä?
Kaikki raskaudessa tulleet kilot ovat lähteneet pois, ja muutama kilo extraakin lähti (jee!).

Munuaisarvoni olivat viime kontrollissa palautuneet lähes samaan, kuin ennen raskauttakin. Seuraava kontrolli on toukokuussa. Samalla siirryn terveyskeskus seurantaan, eli polilta pois. Oletin että tämän perusteella tilanteeni olisi tosi hyvä (?), mutta pikaisella tiedustelulla tulevaisuutta ajatellen, lääkäri ei kuitenkaan suositellu enempää lapsia... ? :D
Velloin tätä jokusen viikon, kunnes päätin, että keskitytään nyt 110% tähän ihanaan kauniiseen lapseen, ja keskityn pitämään itseni terveenä, katsotaan asia vaikka parin vuoden päästä uudelleen :)

Olen viihtynyt hyvin kotona. Alussa oli raskasta, toipuminen “Keskoskuukaudesta” ja huolehtia jatkuvista keskoskontrolleista yms mutta kun tyttö kasvanut, saanut nimen (alkaa myös M-kirjaimella, kuten koko perhe ;)) , ja keskosjutut unohtuneet niin arki alkanut maistumaan oikein hyvälle :)

Aion olla kotona maksimi ajan :)

Että sellaista meille :)

ps. tiedän että moni on tunnistanut minut facebookista mammaryhmistä, ja jopa huikannut lukeneensa blogiani. Pahoittelut etten ole reagoinut näihin, en kaipaa kokonaisia ryhmiä tänne blogiin kurkkimaan menneisyyttäni ;) pus.

Mea

Sektiosta toipuminen ja mietteitä

Kun kuudentena (torstai) päivänä pääsi sairaalasta pois, olin vielä melkoisen kipeä. Kävely oli aika hidasta, ja autoon meneminen vihloi. Pitkään jos istui paikallaan ja nousi, niin sattui vielä kovin ja hetki meni että pääsin "suoristautuminaan" kivun kanssa, mutta kun pääsi liikkeelle kivut helpottivat nopeasti.

(kuten joku mulle sanoikin "liike on paras lääke" So true! vaikkei sillon siltä tuntunutkaan ;))

Sain sairaalan fysioterapiasta lainaksi tukivyön öitä varten kun kääntyminen sattui niin s*tanasti vielä. Tukivyön idea on siis pitää koko löllerömasu yhtenä pakettina kun kääntyy tai nousee, niin ei revi tikkejä niin pahasti.

Söin särkylääkkeitä (panadol 1g) torstaista seuraavan viikon tiistaille, mutta sitten ne alkoivat unohtumaan, ja tajusin etten oikeastaan enää edes tarvitse niitä.

Viikko sektiosta
Öisin haava on vielä kipeä ja "syvät tikit" kiristävät jos pitkään makaa paikallaan

2 viikkoa sektiosta
Tikit sain pois tämän viikon alusta. Vatsa "painaa" ihan erin tuntoisesti kun tikit ei kursi aluetta kasaan. Erilaista tikkien aluen herkkyyttä on nyt esiintynyt ja pieniä vihlaisuja välillä toisella puolella sektio haavaa.

3 viikkoa sektiosta
Haava aluetta kutittaa mutta kun "raapii" ei alueella olekaan tuntoa.. ?! :D Kaikki muitakin outoja tuntemuksia on haava- ja tikkialueella mutta vähemmän enää kipuja. Välillä kun alue "väsyy" tai on pitkään paikallaan, saattaa liikkeelle lähdössä olla jotain pieniä kiputuntemuksia mutta pääasiassa voi liikkua jo täysin normaalisti :)
Haava punoittaa ikävästi ja on rumannäköinen.

4 viikkoa sektiosta
Olen hieman huolissani kun sektiohaavan punoitus ei hellitä, teen edelleen ahkerasti "ilmakylpyjä" minkä ehdin muun haavan putsauksen lisäksi. Alue ei ole poikkeuksellisen kipeä eikä mitään.
Kipuja on muutenkaan enää harvoin, jos rehkii liikaa, saattaa haava ilmoitella asiasta muuten olo alkaa olemaan täysin hyvä! :)

5 viikkoa sektiosta
Wuhuu! Näen haavan jo helposti itsekin. Pahin mahaturvotuskin on siis helpottanut. Haavan punoitus on hieman laskenut, on edelleen punainen mutta ei kirkuvan punainen kuitenkaan :)
Haava on vihlaissut enää ihan yksittäisiä kertoja silloin tällöin. Pääasiassa en edes muista haavaa enää. Rumat jäljet vain harmittavat.

6 viikko sektiosta
Sektiohaava on edelleen puna-violetti mutta muuten siinä ei ole juuri tuntemuksia. Välttelen lähinnä enää liian painavia kannettavia. En muuta. :)

7 viikko sektiosta
Sektiohaava on edelleen puna-violetti mutta ei kuumota, arista tai mitään. Satunnaisesti on "tunnottomuutta" alavatsalla mutta muuten sen jo on unohtanut että on mitään leikattu, eli mihinkään ei satu enää. Voin ihan normaalisti liikkua, käydä kävelyllä, nostaa vauvaa tms. Olen ainoastaan varonut edelleen yli 5kg nostoja, just in case! :)

Parantumiseen olen ollut ok tyytyväinen, ensimmäinen viikko oli suoraan sanoen aivan perseestä, toinen jo hieman helpompi, kolmantena uskoin jo että tämä voitetaan ja neljäntenä haavaa ei juuri enää edes ajatellut ellei se jotenkin "ilmoittanut itsestään"... ainoastaan on muistanut varoa liian painavia taakkoja. Pelkäsin että parantumiseen menisi kauemmin. Että sillain postiviinen ylläri :)

Haava on karseen näkönen. En tiedä onko kaikilla muillaki, mutta mulla ainakin. Puna-violetti koko leikkausviiva, ja jokainen tikkikohta erikseen on punainen ja iho on siitä kohtaa "venyneen"näköinen. Liekö koskaan tulee kovinkaan kivan näköiseksi.
Kaverilla oli kokeiltu sektiossa pelkkää haavateippiä tms eli ei tikkejä, ja hänen haava on todella siistin näköinen! :) mutta nooh, en ole niin tarkka että tästä nyt maailmanloppu tulis, ja onneksi mieskään ei ole moksiskaan :)

Minkä arvosanan antaisin omalle sektiolleni? (lue synnytystarina täältä.)
7.
Alku meni hyvin, tosi hyvin. Loppu osa leikkauksesta huonommin (puudutteen loppumisen takia?), siksi huonompi arvosana.

Haluaisinko uudessa raskaudessa myös sektion / vai alatiesynnytyksen?
En osaa sanoa. Jos joutuisin sektioon vielä joskus, haluaisin että puudutukseen kiinnitetään parempaa huomiota, se ei saa loppua!!! tai sitten haluaisin sen kokonaan nukutuksessa. Ja mieluusti pahoinvointilääkettä etukäteen, etten oksentaisi enää.

Minkä arvosanan antaisin toipumiselleni 2kk ajalta?
6
Ensimmäinen viikko oli kamala, aivan kamala. Toinenkin viikko aika persiistä vielä. Ihan heti en haluaisi kokea vastaavaa kipua uudelleen. Olin aika poikki kun kivut alkoi hellittämään. En tiedä miksi minulla kesti niin kauan toipua. Kieltämättä jäi hieman paskat fiilikset kivuista, mutta katsotaa kultaako aika muistot ;)

Että semmosta...
Jos sektiosta/ja toipumisesta on jotain kysytävää, niin kysykää pois :)


-Mea

Kotiloma ja lopullisesti kotiin

Päästiin ensin tytön kanssa 2 yöksi kotilomalle ennenkuin kokonaan kotiuttamista alettiin suunnittelemaan. Mukaan tuli masimo-laite joka on siis pulssi- ja saturaatiomittari, siinä on sellainen "tarra härpäke" joka laitetaan pienokaisen jalkaan kiinni, ja se kiinnitetään johtoon joka menee laitteeseen. Laite piippailee sitten jos pulssi, tai happisaturaatio tippuu liian alas.
Ohjeistus oli että laitetta pitää pitää kytkettynä aina kun vauva nukkuu, ja esim. automatkoilla (siinä on akulla toimiva osakin ;)).

Ensimmäinen automatka kotiin olikin jännittävä kun seurasi sekä vauvaa että mittaria...
Mutta kaikki meni hyvin, ja kotiin päästiin turvallisesti.
Ensimmäinen kotiloma meni ihan ok. Tytöllä oli oma "pesä" sohvalla (tehty doomoo buddysta) jossa nukkuin silloin kun mekin oltiin olohuone akselilla, ja muuten sitten meidän sängyn vieressä oli pinnasänky jossa nukkui yöt.
Rytmi pysyi tasaisen samana kuin osastollakin, söi n. 3h välein, ainoana erona oli se, että tytöllä oli melkoinen tankkaus kausi menossa, ja syötöt venyi aika pitkiksi koska tahtoi kokoajan vain lisää ja lisää :D
Öitä varjosti tytön rohina, kuulosti että on tulossa räkäiseksi mutta mitään ei nenässä näkynyt eikä niistäjään tullut oikein mitään, epäilimme silti että tyttö on tulossa kipeäksi. Loppuaika kotona tyttö oli normaalia väsyneempi vaikka söikin hyvin.

Kun palasimme kotilomalta, oli vaihtoehto mahdollisuuksia kaksi. Joko saisimme heti palata kotiin, eli kotiutuisimme kokonaan, tai sitten tyttö jäisi osastolle.

Heti kun omahoitajamme näki tytön, hän alkoi etsiä meille vuodepaikkaa. Tyttö kuulosti hänen mukaansa flunssaiselta, ja oli "kalvakka", ja lopulta tyttö olikin viikon osastolla flunssan takia, sai esim. antibioottia. Kalvakkuus johtui hemoglobiinin laskusta.

Viikon kuluttua tytön nenä tuhisi edelleen mutta vointi oli selvästi parempi, syönti sujui entistäkin paremmin ja sellainen "ylimääräinen väsymys" oli tiessään. Joten saimme vihdoinkin luvan lähteä kotiin, kokonaan!

Olin haljeta onnesta kun ajoimme toista kertaa sairaalasta kotia, tälläkertaa ei matka edes jännittänyt vaikka saimme edelleen "tueksi ja turvaksi" masimo-laitteen lasketun ajan kontrolliin saakka.
Kotona alkoi heti "tutut" rutiinit jotka hioutuivat pikkuhiljaa... pienokainen pääsi tuttuun pesään sohvalle, ja yöksi tuttuun pinnasänkyyn jo :)
Pienen ajan jälkeen olemme alkaneet tyttöä tutustuttamaan myös sitteriin, ja stokken tuolin "vauva kaukalo osaan", että välillä voi hengailla muuallaki kuin vaan pötkötellä ;) :)

Vaikka olimme onnemme kukkuloilla kaiken odottamisen jälkeen että tyttö on vihdoin täällä, oli ensimmäinen viikko melkoisen raskas. Oli totuttautuminen yösyöttöihin, ja toki muutkin rutiinit vaati opettelua; keskoskorvikkeen valmistus (Premilon, syö 50/50 korviketta ja äidinmaitoa), omalla hoitopöydällä toimiminen, kylvettäminen yms. että oli jopa muutama hetki että mietti, että miten kaikki selviää tästä? :D
Mutta n. viikon jälkeen rutiinit oli jo niin hallussa että seuraavaksi huomasi että onkin mennyt jo 3 viikkoa eikä ole enää tuntunut samallatavalla raskaalta että on pieni vauva. Siis univelkaa on, ja välillä on ihan tööt, mutta ensimmäinen viikko oli enemmän ehkä henkistä väsymistä kaiken uuden edessä ja toipuessa sairaala-ajasta, taisi se helpotus laukaista kaikenlaisia tunteita.. mutta nyt nimenomaan väsymys on fyysistä, henkinen puoli on vain super happy <3

Rytmit on pääasiallisesti, että syönti 3h välein, mutta toki päivästä riippuen vaihtelee 2-4h välillä miten on ruoka maistunut, tai jos ollaan jossain menossa (säännöllisiä labrakäyntejä esim. on edelleen).. ilmavaivoja on säännölisen epäsäännöllisesti, käytössä on cuplaton ja "pierujumppa" :D on välillä oikein hyviä päiviä, ja välillä tosi huonoja päiviä masun kanssa.
Muuten masu toimii hyvin :)

Nenä tuhisee edellee (6.1.) mutta on hallittavissa, eikä ole levinnyt keuhkoihin. Tytön nenää imetään kotosalla ja laitetaan keittosuolatippoja.

Pian on lasketunajan kontrolli, ja munuaiskontrolli... niistä sitten lisää kun ne ovat ohi :)

Seuraavaksi tulossa asiaa sektiosta, ja hieman kerrontaa että millanen tää meidän tyttö nyt oikein on, ja miten kehittyminen lähtenyt käyntiin. :)

- Mea

Melkein kuukausi Jorvissa

Jorvissa käyntiä veikkailtiin alunperin aika pikaiseksi, pariksi viikoksi, koska tyttö voi hyvin; ei tarvinnut hengitystukea ja muutenkin voi hyvin, mutta lopulta visiitti venyi lähes kuukauden mittaiseksi.
Tytöllä oli keskosille tyypillisiä pulssinlaskuja ja lopulta iski flunssa.

Jorvin L2 on isompi kuin K7, mutta aika ahtaat tilat sielläkin loppuseltaan on, ja omia huoneita ei ole kuin muutama, muuten ne jaetaan muiden kanssa.

Me olimme 2 hengen huoneessa, jossa vaihtui koko ajan "naapuri". Mukavan naapurin kanssa huoneen jako ei tuntunut miltään, siinä tervehdittiin aina toisia, vaihdeltiin lasten kuulumisia, pumppailtiin maitoa sulassa sovussa.
Mutta vähemmän mukavan naapurin kanssa hermot oli kireällä koko ajan, huoneessa ei olisi jaksanut olla ollenkaan eikä halunnut ottaa mitää kontaktia toisen kanssa, stressitaso oli välillä hurja, ja vain ja ainoastaan huonon huonekaverin takia.

No minkälainen on minusta huono huonekaveri?
Sellainen joka ei huomioi naapuriaan ollenkaan. Valtaa yhteisen hoitopöydän kokonaan itselleen, eikä korjaa jälkiään; eikä välttämättä tee tilaa edes pyytämällä. Valtaa muutkin tasot omille tavaroilleen, niin että naapurille ei jää mitään tilaa.
Tuo koko ajan vieraita huoneeseen, joka päivä, kysymättä onko se edes ok naapurille. Ja tottakai vieraita ei ole ohjeistettu että huoneeseen ei saa tulla koko suku kerralla, ja että hajusteet vois jättää kotiin... sitten siellä myös viivytään tuntitolkulla ajattelematta ollenkaan toisten yksityisyyttä.
Puhuu jatkuvasti kännykkään osaston kiellosta huolimatta ja häiritsee näin naapurinkin rauhaa.

Itse siis arvostan tuollaisissa tiloissa perus korrektia käytöstä, rauhaa ja yksityisyyttä. Kaikki eivät sitä tajunneet, mutta onneksi mukaviakin huonekavereita oli, joiden kanssa ollaan tekemisissä vieläkin.

Mutta pääasiaan...

Jorviin saapuessamme olimme iloisia isommista tiloista. Siitä että hoitajan ei ollut pakko olla 24/7 huoneessa, vaan siellä sai alkaa puuhailemaan ohjaistuksen jälkeen itsenäisesti vauvan kanssa. Siellä oli niin rauhallista.

Mutta täällä sama kuin K7:lla..
Alkuun olisi ollut hyvä että joku omahoitaja kävisi kaiken hyvin läpi vanhempien kanssa, eikä oltaisi pelkän esitteen varassa. Toki tietoa/tapoja tuli tipotellen eri hoitajilta pikkuhiljaa eri päivinä, mutta itse olisin kaivannut kattavaa alku infoa, jotta voi sitten keskittyä rauhassa vauvaan :)

Ja ymmärrän ettei se ole varmaankaan mitenkään mahdollista tuollaisessa työssä, ja työympäristössä, mutta itse olisin kaivannut pysyvämpiä suhteita hoitajiin, ja että samoja kasvoja olisi nähnyt useammin, vaikka priiffaukset hoitajien välillä olikin suhteellisen toimivia täällä, tuntuivat olevan melko hyvin perillä juurikin; että mitä osaamme, miten tyttö voi...  ja lisäksi Onneksi meidän omahoitaja oli super ihana, ja oli onneksi aika usein päiväsaikaankin vuorossa kun olimme siellä :)

Jorvissa tyttö oli alkuun vielä pari päivää keskoskaapissa, ja siirtyi sitten lämpöpedille, ja lopulta loppuajaksi tavalliseen vauvan petiin.

Osastolla pääsi hoitamaan tyttöä jo ihan kunnolla. Vaihtamaan vaippaa, pukemaan, pesemään peppua, kylvettämään, ja samalla toki opeteltiin nenämahaletkun käyttöä paremmin, syöttämään tuttipullosta, opeteltiin vaihtamaan piuhat jotka tytössä oli ja ymmärtämään monitoriakin....
Oli ihanaa pitää tyttöä enemmän sylissä, seurata hänen ilmeitään kun hän nukkui, oppi lukemaan tytön olotiloja ja haluja, luonne myös alkoi hahmottumaan paremmin kun sai kunnolla käsitellä toista ja olla lähellä enemmän.

Olimme hoitamassa tyttöä siellä jokapäivä 8-12h, eli pääasiassa vain yöt oli ilman meitä, kun yöksi sinne ei voinut jäädä :( Se olikin itselle tosi kamalaa, jättää toinen yöksi yksin. Toki luotan pääasiallisesti hoitajiin, mutta eiväthän hoitajatkaan kaikkea kerkeä ja pysty, eli itseä harmitti että jos tyttö joutuu itkemään kauhean kauan siellä yksikseen, jos hänellä on turvaton olo tai hellyyden kaipuu, tai jos mahaa kipristelee niin kuka häntä lohduttaa, hoitaa ja sylittelee jos hoitaja ei ehdi? Ei kukaan. Se raastoi äidin sydäntä jokaikinen ilta kun sieltä lähdettiin, joskus itkin automatkat kotia kun tuntui niin pahalta ja raskaalta.
Eniten pahaa oloa lisäsi se, että jos aamulla huomasi että yöhoitaja oli huolimattomasti pessyt tytön pyllyn, tai luki yöraportista että kaikki syötöt oli tehty nenämahaletkuun eikä yhtään pullosta, koska tiesi ettei tyttöä ole sylitelty ollenkaan, ja huolimattomista jutuista tiesi että on ollut kiire, tai välinpitämötön hoitaja, silloin monesti aamuisin tuntui että tukehtui omaan suruun, riittämättömyyteen, syyllisyyden tunteeseen ja tukalaan oloon...

Osastolla tyttö söi 3h välein, ja väliajat me istuttiin joko tytön sängyn vieressä, pidettiin kengurussa, tai käytiin jopa itse syömässä ;) siellä täyttelin vapaa-ajalla myös vauvakirjaa, kirjotin joulukortit, luin lehtiä ja suunnittelin nimijuhlia.. sen minkä siis pumppaamiselta ehdin ;)

Kun osaston rytmiin oli päässyt, rutiinit tuttuja, niin siellä sai hoitaa tyttöä aikalailla omassa tahdissa ja rauhassa, niin päivät sujui ihan ok :) Maanantaisin paikalla kävi sairaalaklovnit ilahduttamassa osastolaisia, oli välillä siis hieman erilaistakin siellä ;)
Pahimpia päiviä oli varmaan lääkärikierrospäivät. Odotti toki aina tuloksia koko päivän, että olihan labrat ok, mutta se miten lääkärit käsitteli vauvoja, oli välillä hieman raskasta näin äidille.. Yleensä paikalle tultiin tietenkin kun lääkärille itselle sopi, olipa vauva just nukkumassa tai syömässä; ei väliä, se piti keskeyttää... Sitten lämpimästä sylistä vietiin kylmälle hoitopöydälle ja riisuttiin, siinähän jo itku tuli! Sitten väänneltiin ja käänneltiin kiireisesti kylmillä käsillä, riisuttiin vaippa ja nosteltiin.. Tyttö itkeä tihrusti tai huusi kurkku suorana.. ja kaiken kruunuksi osa lääkäreistä vaati aina hoitajaa antamaan tytölle sokeria käsittelynajaksi että pysyy rauhallisempana. En koskaan uskaltanut sanoa mitään tästä, mutta inhosin sitä, turhaa tungettiin sokeria toiselle kun ei jaksettu eikä ehditty rauhoitella, liukuhihnatoimintaa... sama koski laboratoriokäyntejä, aina vaan sokeria suuhun vaikkei tyttö edes itkenyt, tosi ärsyttävää ja inhottavaa. Tiedän että sokeri on pienille kipulääke, mutta esim lääkärintarkastukset ei satu, jolloin se on täysin turhaa.

Eniten silti "traumoja" aiheutti se, että oma äitiyden alkutaival oli kokoajan toisten valvovan silmän ja arvostelun alla. Milloin pidin tyttö väärin sylissä, häiritsin hänen unta vääränlaisella koskettamisella, vaippa ei ollut tarpeeksi tiukalla, tai en ollut puhdistanut naamaa tarpeeksi hyvin.. Eli virheitä ei saanut oppia itse, eikä omia tapoja, vaan joku oli herjaamassa niistä heti... se yhteydenluominen omaan vauvaan kärsi näistä kyllä jonkin verran...
Yksi kerta kun tyttö oli levoton, pidin häntä sylissä itseäni vasten ja taputtelin peppua että rauhottuu, (rauhottuu tähän vieläkin kotona suht helposti) niin hoitaja sanoi mulle "ei tuollain saa koskea vauvaa, se vaan häiritsee häntä, pitää vaan pitää kädet paikallaan ja tukevasti sylissä..." Onhan se erikoista jos äiti vaistoaa omasta vauvastaan mistä se tykkää, ja mikä sitä rauhoittaa?
Eli välillä kyllä näihin väsyi ja itki illat kotona kun on niin paska mutsi ja tekee kaiken väärin koko ajan.. Onneksi hyvät yöunet aina korjasi vauriot ja aamulla oli taas kiire oman rakkaan luokse <3

Mitä tytöllä siellä Jorvissa oikein seurattiin?
Samoja asioita kuin K7:llakin, peruslabroja, ravintoarvoja, sokereita... sitten seurattiin keskosille tyypillisiä pulssinlaskuja, tehtiin ekg:tä... mutta pääasiassa hän oli siellä kasvamassa. Hänen luonaan ei käynyt päivittäin lääkäri eikä labrat, mentiin hiljalleen muutamapäivä kerrallaan.

Miksi tyttö lopulta oli siellä niin kauan?
Joulukuussa osastolla "riehui" perus räkätautia ja tämä tarttui myös meidän tyttöön. Hän oli itkuinen, räkänen ja rohisi. Ja koska oli niin pieni, hän jäi osastolle hetkeksi lisäseurantaan ja hoitoon, ettei hänelle ole kehittymässä mitään pahempaa infektiota.
Häneltä imettiin räkää monta kertaa päivässä, sai keittosuolatippoja, ja lopulta antibioottiakin
Eli ilman tartuntaa, hän olisi päässyt aiemmin kotia.

Paras päivä osastolla?
Niitä on kaksi; kun tyttö sai nenämahaletkun pois ja se kun pääsi lähtemään kotia <3

Pahin päivä osastolla?
Kun meidän piti alunperin kotiutua, olimme tuoneet kaikki tarvikkeet mukana; kaukalot yms. Pukeneet tytön kotiin lähtö vaatteisiin koska hoitaja sanoi että pääsemme lääkärikierroksen jälkeen kotiin. Kotona oli kaikki valmiina... ja kun lääkäri lopulta tuli, ja eväsi kotiin lähdön (flunssaoireiden jatkumisen takia).
En muista millon viimeksi olisin ollut niin väsynyt, henkisesti loppu ja itkenyt niin paljon.

Muuten osastolla oli paljon hyviä, ja paljon huonoja päiviä.
Hyvinä päivinä se huonekaveri oli kiva ;) ja tyttö teki paljon uusia ilmeitä, ehdittiin syödä, ja tyttökin söi hyvin, ilmakin oli ehkä kiva, sai olla rauhassa ja nauttia tytön hoitamisesta...
Huonoina päivinä työhoitaja oli sekoittanut tytön rytmit ja hän oli normaalia kiukkuisempi, hoitaja oli inhottava, huonekaveri vittumainen, itse ei ehtinyt syömään eikä tekemään mitään...

Välllä itkettii kaikki automatkat kotiin, ja välillä taas lähdettiin iloisin mielin kauppaan ja kotiin odottaen uutta aamua, ja aikaa tytön kanssa <3

Tuntui raskaalta luoda suhdetta lapseen tuollaisessa ympäristössä, missä ei saa mennä omien äidinvaistojen mukaan kun joku on kokoajan sanomassa mikä on päivärutiini, mitä teet ja missä järjestyksessä vaikka itse haluaisit tehdä eritavalla.. Joskus kysyttiin voidaanko tehdä mielummin näin, niin lähes aina vastaus oli että ei voi, kotona sitten teette miten tykkäätte.
Tuntui kuin lapsi ei olisi ollut "oma" vaan sairaalan omaisuutta.
Eli kun tutustui lapseensa ja arkeen ensin toisen säännöillä, kotona piti alottaa uusi tutustuminen ja uusi oppiminen arkeen, meidän arkeen.
Joten voin hyvin ymmärtää jos joku sairastuu baby bluesiin tällaisen jälkeen, kyllä siinä on melko riepotuksessa heti synnytyksestä ja kokoajan joutuu kyseenalaistaan omaa äitiyttään kun ei saa olla kunnolla äiti kuitenkaan.

Mutta kyllä se päivä kun kotiin pääsi, oli lottovoitto ... sai alkaa hoitamaan omaa lastaan juuri kuten itse halusi, sylitellä loputtomasti ja taputella pepulle jos halusi ;D

seuraavaksi tulossa asiaa kotiutumisesta :)

Aika osastolla K7

Tyttö oli saman ajan osastolla K7 kun minä olin naistenklinikalla osastolla 52.

Arvostan suunnattomasti K7:n henkilökunnan ammattitaitoa ja omistautumista työlleen, ja toivon sydämestäni että tulevaisuudessa suomessa saadaan uuden lastensairaalan myötä vielä paremmat tilat keskoshoidolle, ja muulle lasten hoidolle, niin lapsia ja perheitä, kuin työntekijöitäkin ajatellen.

Kaikesta pienuudestaan huolimatta K7:lla oli ihan mukava tunnelma. Huoneet oli intiimejä ja hämäriä, ja vaikka keskoskaapit oli hyvin lähekkäin naapurin kanssa niin silti omaan koppiinsa sai keskittyä ihan rauhassa kun kaikki kunnioitti toisten rauhaa siellä,
ja aina hoitajat pyrtki järjestämään tiloja niin hieman tavaroita siirtelemällä että kaikilla oli mukava olla siellä, ja omaa rauhaa.

Ihanaa oli myös että hoitajat niin "tykkäsivät" hoidokeistaan, valitsivat omien mieltymysten mukaan lakanoita, pikku peittoja pienokaisen koppiin...
(ja ei sinänsä relevanttia, mutta olihan se mukavaa kun hoitajat ja joku lääkärikin, aina kehui meidän vauvaa... kuinka reipas on, suloinen ja hurmaava :'))

Liikkuttavaa oli myös, kuinka paljon keskosperheitä muistetaan. Sieltä sai pienokaiselle marttojen tekemät sukat, pipon ja pienen pienen peiton <3 Lisäksi keskospäivänä, joka sattui olemaan juuri kun olimme siellä, Marimekko muisti monenlaisilla vaatelahjoilla meitä.. Se oli hämmentävää, mutta tosi kiitollisia olemme kaikista lahjoista :)

K7 aika oli melkoisen lyhyt meillä, onneksi tottakai, ja pääasiallisesti sieltä jäi ihan ok fiilikset, mutta toivoisin kyllä että tulevaisuudessa uusien tilojen myötä myös juuri synnyttäneiden äitien voinnista huolehdittaisiin paremmin. Siellä käydessä koko ajan toitotettiin että "pitää levätä, syödä hyvin, juoda paljon.." että jaksaa, ja että maitoa alkaisi herumaan.. mutta samaan aikaan osa hoitajista halusi että siellä on koko ajan opettelemassa hoitamaan pienokaista, kun ensin opettelee vaihtamaan vaippaa, syöttää, sitten ottaa tuntikausiksi kenguruun, taas vaihtaa vaipat, syöttää... "parhaassa" tapauksessa lääkärikierroskin osui juuri kohdalle jolloin hoidoissa oli mennyt parhailla 5-6h kaikkineen eikä sinä aikana ollut "päässyt" vessaan, ei syönyt eikä juonut mitään, usein särkylääkkeetkin oli ottamatta koska ei ehtinyt, ja levosta ei ollut tietoakaan... Kun vihdoin kaikkine kipuineen pääsi takaisin omaan huoneeseen, pääsi pissalle, piti alkaa pumppaamaan (yleensä melkein nukuin pumpulla) ja toisella kädellä yritti lapata mehukeittoa namaan jos oli missannut sairaalan ruoka-ajankin... sitten ehkä ehti sulkea silmät 10-20minuutiksi ennenkuin piti lähteä takaisin. Välillä leikkauksen jälkeiset "kaasukivut" oli niin valtavat että tuo oma lepoaika meni kivuissa kärvistellessä..
Sitten takaisin taas, väsyneenä.
Että jos jatkossa olisi jotenkin parempi se hoito synnytysosaston- ja keskolan välillä äidin / vanhempien suhteen, se varmasti helpottaisi monen alkua henkisesti. Äidin toipuminen ei kuitenkaan loputtomasti kestä, mutta vauva voi olla siellä kauankin, että malttia alun kanssa! :)

Myönnän kyllä, että tyttö oli parasta kipulääkettä, aina sieltä tullessa kivut tuntuivat pienemmiltä, ja kauan omassa huoneessa ollessa isommilta, mutta silti "rääkki" oli melkoinen.. Miehen läsnäolo oli suuri pelastus. <3

Tämän lisäksi itseä ehkä eniten "söi" se, että kun on epävarma uusi vanhempi tällaisen tilanteen edessä, niin sellainen jämpti perusohjaus puuttui; mies sai ohjausta kun oli siellä käymässä ensimmäisena päivänä kun itse makasin vielä toipumassa, mutta itse en enää saanut: että miten vauvaan kosketaan, milloin aina laitetaan käsidesiä, miten vauvaa "luetaan", miten osastolla toimitaan, mitkä rytmit siellä on, mitä vanhemmilta odotetaan... tms. Olo oli kamalan epävarma aina huoneeseen mentäessä ja siellä ollessa, se vei kauheasti energiaa...
Kun lopulta sen ohjauksen sai mitä sai, siitä ei kommunikoitu seuraaville hoitajille että mitä vanhempien kanssa oli jo tehty.
Esim. kun opeteltiin vaihtamaan vaippaa piuhojen kanssa, niin useamman vaihdon jälkeen se sujui jo rutiinilla, sitten tuli se joku hoitaja jolla oli eri tapa tehdä asia, ja puuttui prosessiin koko ajan vaikka me oltiin tehty se jo monta kertaa.. Se väsytti ja ärsytti. Jos hoitajat tietäisi että vanhemmat osaa jo vaihtaa vaipan, olisi säästytty turhalta mielipahalta... tai jos jokainen hoitaja kysyisi että "Oletteko jo vaihtaneet vaippoja, osaatteko?" "Jos tarvitsette apua, pyytäkää"- Näin toimi tasan yksi hoitaja meidän aikana, ja sillon sai rauhassa puuhailla ja kesktittyä vauvaan :)

Eli tässäkin olisi hyvä, että olisi se yksi oma hoitaja joka hoitaisi vanhempien (molempien!) ohjeistuksen osaston toimintaan ja vauvan hoitoon vaikka jo synnärillä, ennenkuin äiti edes on sinne päässyt... tai olisi mukana kunnolla näyttämässä paikkoja kertomassa. Sitten olisi ehkä vähemmän epävarma olo siellä niin energiaa ei kuluisi turhaan hukkaan, vaan voi keskittyä tutusmaan uuteen perheenjäseneen kunnolla :) (se pelkkä esite ei ihan riitä ;))

Toki kuulin, että uudessa lastensairaalassa olisi sitten omia perhehuoneita keskosvauvoilleki jossa on ihan sängytkin, että siellä voi olla vauvan kanssa alusta asti 24/7 :)

Päivä päivältä toki oli rennompaa mennä sinne, osasi jo rutiinit paremmin ja jaksaminenkin oli parempi.

Mitä siellä tytölle sitten tehtiin, ja miksi tyttö oli siellä viikon?

Hänestä seurattiin säännöllisesti labroja, että kaikki arvot pysyy kunnossa. Sitten sokereita seurattiin tarkkaan; niissä oli alussa hieman häikkää; joka on kai suht normaalia näin pienillä.
Sitten häntä tietenkin syötettiin nenämahaletkusta, ja pikkuhiljaa ruiskusta ja tutista, että sai mahan täyteen.
Häneltä myös ultrattiin mahaa, päätä, sydäntä... että kaikki on hyvin, ja on ollutkin :)
Lisäksi hän oli koko ajan kiinni laitteissa jotka mittasivat pulssia, happisaturaatiota yms että nähtiin miten pieni jaksaa.
Otimme tyttöä myös kenguru hoitoon sen minkä kerkesimme hoitojakson aikana.

Paljon oli ihania hetkiä osastolla tyttöä seuratessa, kun sai seurata tytön ilmeitä kun maisteli eka kertaa ruiskulla äidinmaitoa.. ensimmäinen aivastus, ja kun tarttui pienin sormin tiukasti äidin sormesta kiinni (vaikka olisin ollut vain refleksi ;))... ja kun eka kertaa sai syliin, tai kun eka kertaa avattiin keskoskaapin seinät että näki pienen kunnolla kokonaan... :)

Tytön piti koko ajan siirtyä keskolasta valvontaosastolle mutta sokereiden kanssa oli sen verran pitkään ongelmia, että oli siellä sitten koko ajan ennen siirtoa Jorviin.

.. Lopulta kuudentena päivänä tyttö siirtyi Jorviin.
Siirto oli valitettavasti sellaisena ajankohtana, että minua ei oltu vielä kotiutettu, niin emme päässeet siirtoon mukaan, vaan olimme vielä monta tuntia sairaalassa odottamassa minun kotiutumispapereitani.
Sitten äkkiä kotiin, syömään, ja Jorviin tutustumaan taas uuteen osastoon ja katsomaan pienokaista...

Seuraavaksi asiaa Jorvista :)

Synnytyksen jälkeinen aika osastolla

Olin synnytyksestä osastolla kuusi päivää, kuudentena pääsin siis pois.

Muistot osasto ajasta ovat hieman ristiriitaiset.

Olin ehdottoman helpottunut ja iloinen, että saimme perhehuoneen. Oli ihanaa saada olla miehen kanssa rauhassa kahdestaan, jutella rauhassa, nukkua rauhassa... lisäksi meillä oli oma vessa ja suihku, joten myös kaikki perustarpeet sai hoitaa ilman stressiä ja kiirettä oman jaksamien ja kipujen mukaan.
Huone oli siisti, tilava, hyvin varusteltu ja siellä oli miellyttävä olla.

Olin erittäin positiivisesti yllättynyt että sairaalassa ruoka olikin ihan jees ;) Olin kuullut ja kuvitellut, että se on ihan kauheaa kuraa, mutta yllättävän hyvin pärjättää, eikä kanttiinissa tarvinnut ravata alvariinsa. Ei sillä ruoalla herkuteltu, tai aina täysin täyteen tultu, mutta ei sinänsä tarvinnut nälkääkään nähdä.. ja toisaalta oli helppoa, valmis ruoka vaan tuli eteen, ei tarvinnut miettiä mitä ruokaa tekis, mitä ostais ja onko aikaa valmistaa... Vähemmän ajateltavaa vauvan lisäksi.

Saimme huoneeseen oman pyörätuolin K7 osastolle kulkua varten (tunneli maan alla, aika reippaan pituinen matka), ja kulku sinne oli pituudesta huolimatta suht helppo.

Perussairauteni takia luonani kävi normaalia useammin hoitaja, tilaani seurattiin tarkkaan, minusta otettiin paljon labroja yms. Eli yleinen huolenpito oli hyvää luokkaa, ja ehkä pidettiin huolta enemminkin vähän liikaa kuin liian vähän ;) Oli ihan turvallinen ja hyvä olo osastolla :)

No... ne vähemmän kivat jutut.

Sairauteni takia minulle ei ollut montaa kipulääkettä tarjolla osastolla, ja yksi "parempi" lääke sai oloni niin huonoksi (oksetti, väsytti, pyörrytti...) että sitä lakattiin antamasti minulle, joten menin pelkällä panadolilla 3x/vrk, ja muuta helpostusta /ohjeistusta kivun hoitoon en saanut. Tuskat oli välillä sietämättömät, ja esim. öisin sängystä ylös pääseminen tapahtui itkun kanssa kun olo oli niin kipeä.. onneksi mieheni oli samassa huoneessa kanssani, että pystyi auttamaan ylös sängystä/tuolilta tms. mutta yksin ollessa/ jos olisin joutunut ryhmähuoneeseen, olisi varmasti usko loppunut kipujen kanssa ja yksin selvitessä.

Kipujen takia olin kovin väsynyt, ja lisäksi yhtäkkisen/nopean synnytyksen - ja lapsen pois viemisen takia olo oli osittain hieman apea ja sekava, ei oikein tiennyt mitä ajatella, mitä tuntea, miten pitäisi toimia.. kun oma olo oli aivan järkyttävä, ja samaan aikaan piti ajatella omaa pientä, niin tuntui että osa henkilökunnasta ei välittänyt tästä ollenkaan.  Koko ajan painostettiin että pitäisi pumpata maitoa 2-3h välein, myös öisin oli olo mikä tahansa.. siitä käytiin saarnaamassa, mulle raahattiin tuplapumput sinne huoneeseen, tivattiin koko ajan maitomääriä, tuotiin esitteitä, melkein syyllistettiin.. yms ja itse halusin vain nukkua ja itkeä sen lisäksi että kävin tyttäreni luona. Tuntui että miehen lisäksi, kukaan ei huomionut enää minua ihmisenä, minun tunteita, minun kipuja, minun jaksamista.. olin vain lypsykone ja äiti jonka täytyy jaksaa oli mikä oli, ja se oli kieltämättä melkoinen shokki kaiken kivun ja väsymyksen keskellä, varsinkin kun omaa lastansa katseli vain lasin läpi, ja pystyi koskettamaan vain luukkujen kautta.
Välillä en ehtinyt syödä, en juoda enkä levätä kun kävin K7:lla, pumppasin, mittasin verenpaineita yms mutta silti se ei tuntunut riittävän...

Eli vaikka olin onnellinen lapsestamme, en synnytyksen jälkeen kokenut mitään "suurta tukahduttavaa äidinrakkautta"... vasta muutama päivä synnytyksestä aloin ikävöimään tyttöämme kun lähdimme K7:lta ja aloin itkemään hänen kuvia katsellessaan.. eli ennen tunteiden ja hormonien heräämistä en osannut vielä keskittää ajatuksia häneen ja olin osittain itsekäskin, halusin keskittyä omaan paranemisiin että voin alkaa keskittyä häneen, ja oppia tuntemaan häntä.

Osastolla joutui valvomaan PALJON. Minun piti mitata itseltäni verenpaineet aina ennen ja jälkeen (n.1.5h) lääkkeiden oton, ja lääkeajat oli ihan erit kuin kotona.. sain viimeisen lääkkeen tyyliin illalla 23.30-00.30 joten jouduin jatkuvasti valvomaan, odottamaan lääkkeitä, odottamaan verenpaineenmittauksia niin väsymystä kasaantui nopeasti... myös huoneessa saattoi käydä henkilökuntaan ihan tosi myöhään/ yölläkin niin että niihin heräsi.

--

Mutta kaiken kaikkiaan osastolla oli ammattitaitoinen henkilökunta, sairauttani seurattiin hyvin, sain hyvän avun alkuun leikkauksen jälkeen, ja tilat oli hyvät.

Olisin ehkä tarvinnyt synnytyksen jälkeen enemmän henkistä tukea henkilökunnalta, ja tarkempaa hoitoa kipujen suhteen niin toipuminen olisi ollut varmaan nopeampaa ja pää selvinnyt nopeammin tilanteeseen.


Seuraavaksi voisin kirjotella käynneistä K7:lla...