Vauva 1kk. Mitä bebelle kuuluu?

Poitsu on 1kk vanha <3

Hän syö HYVIN, kasvaa hyvin ja voi hyvin. Vaatekoko alkaa vaihtumaan pikkuhiljaa 50 -> 56 kokoon, eli alkaa kasvamaan! :)

Helteet hieman stressaa selvästi - hiestä märkänä saa raasu olla välillä mutta vaippasillaan ollaan paljon tai ihan lyhkäsissä vaatteissa ja viilennellään ahkerasti, juodaan ahkerasti, niin hyvin on pärjätty.

Masu kipuja tuntuu välillä olevan, ilmaa kiertää.... on tehty vauvahierontaa, hytkytelty ja kaikkea - toisinaan auttaa, toisinaan ei. Nyt seuraillaan että olisiko syytä vaihtaa korviketta vai onko vain suoliston kypsymättömyyttä ylipäätään.

Syömään herätään n n 2h-3h välein, välillä tiheämmin.

Silmiä pidetään entistä enemmän auki ja tutkaillaan maailmaa. Välillä on jo pitkiäkin seurustelupätkiä, eikä uni aina maistu heti ruoan jälkeen.
Ihan super tummat silmät on alkaneet vaaleta ja ovat nyt syvän tumman siniset, ihanat ja kauniit, niin viisaat silmät.

Sylissä viihtyy hyvin.

Ekat hymytkin on väläytetty ja voi että osaa olla hurmaava <3


Nimijuhlat juhlitaan tulevana viikonloppuna. Jännää!


t. Mea

Antibiootit loppu ja sektiohaavan hoito jatkuu.

Antibioottikuuri on vihdoin ohi, jee! mutta tottahan toki vahvoista maitohapoista huolimatta sain jäätävän antibioottiripulin ja nyt on maha tuhannen sekaisin ja maha kipuja.

No. ei auta kuin hoidella ruokavaliolla ja toivoa parasta.

Haava on edelleen auki. vuotaa verta ja kudosnestettä mutta haava on tummentunut, eli ei niin kirkuvan punainen enää, ehkä se siitä. Vaihdan haavalappua 1-2pvn välein ja suihkuttelen haavaa. Saapa nähdä monta viikkoa, kuukautta.. menee ennenkuin haava on kunnolla parantunut :(

Muuten sektiohaava on ok, muilta osin. Kipuilee hieman välillä mutta ulkoisesti kunnossa eikä näy tulehduksen merkkejä tms. :) Toivottavasti alkaisi pian helpottamaan haavan kanssa myös, alkaisi riittämään nämä takaiskut jo! :)

t. Mea

Siis etkö imetä?

En.
En imetä.

Tätä ei moni ymmärrä. Miksi ymmärtäisikään? Äidinmaitohan on maailman parasta ja ainoa oikea ruoka vauvalle. Näin kaikki tuntuu ajattelevan.

Alkuperäinen ajatus oli imettää. "tottakai". Raskaus meni sairaudesta huolimatta ihan hyvin, joten ajattelin että tilanne olisi tällä kertaa eri, olisin terveempi kun vauva syntyy, voisin synnyttää normaalisti, voisin imettää, saisin "normaalin" kokemuksen kaikesta...
Mutta. Noh. Synnytyksestä lukeneet tietää ettei näin käynyt lopulta kuitenkaan. Arvot lähti rajuun nousuun ja munuaisten toiminta alkoi hiipumaan kesken synnytyksen, joten kaikki alkoi mennä päin persettä..  Kun päätöks kiireellisestä sektiosta tuli ja tieto että munuaiset voi huonosti tein päätöksen etten aion imettää. Kyllä. Itse tein päätöksen.

Koska. Jos en voi synnyttää "loppuun asti" koska munuaiset ei kestä. On parempi että heti kun vauva syntynyt munuaisia aletaan hoitamaan kunnolla - raskauden ajaksi oli vaihdettu "pilipali lääkkeet" ja sairaus eteni hiljalleen siinä taustalla vaikka aika hyvin menikin, lääkkeitä ei voisi vaihtaa takaisin imetyksen aikana ja sairaus etenisi lisää... joten tein päätöksen että aletaan hoitamaan munuaisia heti, ja kunnolla, että saan ne kuntoon, ja mahdollisimman monta mahdollisimman tervettä vuotta lapsiemme kanssa.

Tätä ei moni ymmärrä. Ei edes lääkäri joka teki päätöksen sektiosta ?! Hän selitti miksi sektioon päädyttiin mutta ei ymmärtänyt miksi en imetä. Nojaa. Eipä se muille kuulu mutta jokaiselle se piti selittää ja katsotaan kauanko saan selittää.

Meidän lapsiluku on nyt tässä <3
Kunhan munuaiset toipuis mahdollisimman hyvin ja saadaan monta monta sairaala vapaata vuotta. Muuta en nyt toivo <3

t. Mea

Nkl päivystys sektiohaavan kanssa

2. neuvolasta soitin nkl päivystykseen sektiohaavastani koska se ei ollut ihan oikein parantunut, ja sain luvan tulla heti tai seuraavana aamuna sinne. Lähdin heti.

Päivystyksessä sain rannekkeet ranteeseen ja labrat melko heti.

Lääkäriin pääsin n 2h kuluttua saapumisestani.

Lääkäri kyseli tarkkaan kuulumisia ja tarkkaa tietoa jäkivuodosta (kerroin sen olevan edelleen runsasta niin aikoi tutkia sen samalla) ja sektiohaavasta. Sitten tutkimaan.

Lääkäri teki ensin sisätutkimuksen ja ultrasi. Ei nähnyt että olisi mitään jäänyt kohtuun mutta toki se riski on olemassa, eli jäkivuotoa pitää seurailla ja "tulehdus oireita"... toivottavasti kaikki ok.

Sitten lääkäri tutki sektiohaavan yleisesti ja sitten avonaisen kohdan.

Hän sanoi että "normaalisti" hän ei tekisi mitään sen suhteen mutta koska erite haisee... hän määrää viikon antibiootit, ja lisäksi haava käsiteltiin jollain bakteerintappaja aineella - sitten haavalappu päälle joka vaihdetaan 2vrkn välein.
Sanoi että seuraavat 10vrk näyttäis mihin suuntaan tämä alkaa menemään, eli let see!

Lääkäri oli super kiva ja mukana ollut kätilö myös - hän jutteli kaikkea muutakin - kyseli vauvasta ja miten kotona menee :) Siitä tuli kiva fiilis :)

Nyt vain toivotaan että toipuminen alkaisi kunnolla! :)

t. Mea

2. neuvola

Toka neuvola saatiin sentään omaan neuvolaan vaikkei omalle tädille...

Paino, pituus, päänympärys mitattiin - pituutta ei ollut paljoa vielä tullut lisää, mutta painoa todella hienosti. 3245g -> 3,7kg!

Sain vinkkejä vauvan tahtiseen pulloruokintaan, ja ihon hoitoon kun pientä punoitusta ja näppyä tullut poitsulle. Muuten kaikki ok!

Pyysin tätiä tsekkaamaan mun sektiohaavan nyt uudelleen, kun olin viikon sitä hoitanut ja edelleen "märkä" alue eritti verta. No... tsekkauksen jälkeen sain neuvon soittaa nkl:n päivystykseen ja lähteä lääkäriin - täti pelkäsi että sinne on tullut fisteli, ja ehkä alkava tulehdus.
Sektiohaavassa oli siis 2cm alue joka oli AUKI eikä vain märkä, se ei ollut kiinnittynyt ja eritti kudosnestettä ja verta - ja valitettavasti haisi :/
Päivystykseen soitto siis ja ilta siellä sitten.

Että semmosta kakkos neuvolassa.

t. Mea

Ensineuvola + sektio tikkien poisto

Pojan ensineuvola oli viikko syntymästä, ja täytyy rehellisesti sanoa että tuntui aika turhalta käynniltä. Ei siellä katsottu juuri muuta kuin paino, vähän pyöriteltiin. Ehkä se tuntui turhalta kun se oli just tehty nkl:llä ja heti perään neuvolaan. Kesäajan takia ei saatu edes tätiä meille vaan piti ajaa kauemmas neuvolaan kun omassa ei ollut yhtään ainutta aikaa edes...

Pojan pyörittelyn jälkeen, oli vuorossa tikkien + picon poisto. Se meni ok. Tikkejä oli vain 5, joten helppo juttu, mutta haavateipin poisto olikin sitten ihan toinen juttu - mulla oli siis pico laite ja haavateippi tikkien päällä. Teippi oli runtattu karvoihin kiinni niin ihanasti että sain sitten "vahauksen" samalla, eli sattu aika saatanasti...

Poisto meni muuten ok mutta haavassa oli pieni n 2cm alue joka oli kuulemma punainen ja "vähän märkä" eli piti hoitaa hyvin.

Esikoinen oli mukana neuvolassa kun sinne piti lähteä autolla, hän leikki kiltisti kokoajan neuvolan leluilla ja hetkeksi jäätiin neuvolan ulkopuolelle leikkimään kun oli uusi paikka ja uudet pihajututkin! :)

t. Mea

Hanat auki kotona.

Kun oltiin kotiuduttu, alkoi mieli ryöpsähtämään. Tuli voimakas baby blues ? vai vain hormoniryöpsähdys, väsymys kaikki vyöryi päälle kerralla.

En jaksanut muuta kuin itkeä. Tuntui että olen niin kipeä jokapaikasta kokoajan etten kestä, ja mielessä kummitteli pieleen mennyt synnytys, ne kivut ja kaikki... Tuntui ylitsepääsemättömältä että pitäisi kaiken kivun keskellä jaksaa jatkaa arkea, hoitaa kahta pientä lasta ja palata normaaliin.

Mies antoi itkeä, ja hän hoiti tunnollisesti lapsia.

Muutaman päivän päästä alkoi helpottaan.

Ystävä kävi hieromassa järkyttävän kipeän selän/ja hartiat auki, mies haki apteekista kipugeelejä ja antoi nukkua.

Selän jälkeen eniten harmaita hiuksia aiheutti suolisto. Leikkauksen ja ronkkimisen jälkeen maha oli järkyttävässä kunnossa - siihen sattui kun ei syönyt ja siihen sattui kun söi. Ei jaksanut syödä oikein mitään kun alkoi turvottaa ja tuli paha olo mutta jäi paha olo kun ei syönyt vatsaa täyteen... se väsytti ja itketti, energiat oli totaalisesti poissa.
Viikossa -15kg painoa pois.
Olo alkoi helpottamaan hieman kun alkoi jaksaa syödä kokonaisen leivän edes.

Mutta siis. Alku oli raskasta kotona. Ahdisti, väsytti ja oli kovat kivut.

Oli ihanaa olla kotona mutta haasteellista.

Esikoinen kohteli vauvaa hyvin, ymmärsi että se on pieni ja viaton MUTTA.... vanhemmat saatiin kiukuttelua, sotkua, huutoa senkin edestä, sekin veti ekalla viikolla jatkuvasti mielen matalaksi ja sai aikaa itkukohtauksia äidillekin kun ei vaan jaksanut mutta onneksi... siitäkin pahin huippu taittui supervauhtia.

Silti kenellekään ei oikein jaksanut eikä halunnut vastata viesteihin, kaikki hehkuttivat että "on varmaan ihanaa siellä tuhista vauvan kanssa" "nauti vauva arjesta, ihanaa, pesikää oikein kunnolla" kun itse oli ahdistunut, väsynyt, synnytys pyöri mielessä eikä jaksanut oikein mitään, varsinkaan mitään yltiöpositiivisuutta! :D  Esikoisen takia otettiin muutama tarkkaan valittu vieras vastaan melko pian kotiutumisesta mutta muuten ymmärrän kyllä enemmän kuin hyvin, että pitäisi synnyttäneen antaa rauhassa kotiutua ja olla, eikä kokoajan viestitellä ja tupata kylään! vähemmästäkin alkoi ahdistamaan!

mutta onneksi yksi ystävä on kokenut samaa - pystyin puhumaan suoraan ja kursailematta hänelle, ja onneksi meillä on hyvät perhekoutsit tässä asuinalueella niin laitoin tutulle koutsille heti viestin kun oloa jatkunut pari päivää niin sain jutella asiasta, sain ajatuksia, neuvoja ja vinkkejä, ihana tyyppi <3

Sekava teksti mutta pian alkoi helpottamaan! :)

t. Mea

Sairaalassa ja kotiutuminen

Ihmettelin kun olin heräämössä niin kauan. Jouduin sinne siis aamulla ke 27.6. ja sanoivat että olen siellä vähintään yhden yön, ehkä jopa kaksi, mutta en ihan ymmärtänyt miksi. Tai vertasin ehkä liikaa esikoiseen, kun silloin oltiin muutamia tunteja vain.

En sinänsä valita. Heräämössä oli i-h-a-n-a henkilökunta kokoajan! ja hyvillä lääkityksillä sain levättyä heti leikkauksen päälle todella hyvin!
Ainoa miinus oli ne miljoonat johdot joita mussa oli kiinni happiviiksistä alkaen, kun halusi kääntää kylkeä, ei tiennyt miten solmussa sitä onkaan!

Lopulta "mankumalla" pääsin osastolle to aamuna 28.6. kun esikoinen oli tulossa katsomaan vauvaa, niin hermostutti että jos en ehdi heräämöstä pois että en näe esikoista. Toiveeni kuultiin ja pääsin pois juuri sopivasti.

Ehdittiin levätä perhehuoneessa muutama tunti ennenkuin pyörätuolilla sitten sairaalaan kahvioon treffeille. Isovanhemmilla ei ole lupaa tulla 52 osastolle, niin siksi tavattiin muualla.
Mies työnsi vauvansänkyä ja minä pyörin pyörätuolia - äkkiä sen oppi käyttämään.

Kahvilassa tavattiin isovanhemmat ja esikoinen - joka oli silminnähden häkeltynyt vauvasta, sairaalasta ja kaikesta, mutta erityisesti siitä että luvattu nopea sairaalakäynti venyi luvattoman pitkäksi. Hän ei ollut koskaan ollut yötä pois kotoa ja nyt oli ollut jo monta.
Esikoinen sai tulla osastolle käymään ja pääsikin sinne vierailemaan huoneeseemme - "virhe" - hän ei olisi halunnut lähteä pois enää ollenkaan, ja äidinkin sydän särkyi kun hän niin toivoi meitä jo kotiin ja oli itkuinen ikävissään. Verenpaineet nousi heti tappiin :D  :/

Sektiosta toipuminen ihan just niin paskaa kuin muistinkin. Kipeää teki jokapuolelta, kävely oli hankalaa ja sängyssä liikkuminen sattui. Väsytti, vitutti ja turhautti. Onneksi olin ottanut tukivyön mukaan sairaalaan ja sen avulla sain kipuja vähän kuriin edes. Mutta ekat päivät mentiin "seiniä pitkin" vessaan ja suihkuun...

Pe aamuna sain viimeisin "kunnon" kipulääkkeen. Sitten kuulin että kotiin ei pääse ennenkuin pärjää panadolilla - siihen loppui kipulääkkeiden pyytäminen, eli 8h välein panadolia sitten.

Pe oli myös vauvan lääkärintarkistus. Paino oli tippunut 2% syntymästä, pientä keltasuutta, sokerit ok, eli kotiin pääsisi heti kun äidin vointi sen sallisi.

Muutama vuorossa oleva kätilö oli tosi mukava, joiden kanssa oli kiva jutella mutta yleisesti tuntui että meininki oli sama kuin vuonna 2014. Eli ketään ei kiinnosta kiviäkään synnytyksen jälkeen miten äiti voi. En saanut mitään neuvoja sektiohaavan kanssa liikkumisesta, synnytys käytiin läpi kotiutumispäivänä vasta yms. jotenkin oli aika tuuliajolla olo kokoajan siellä.

La 30.6. vihdoin kotiin. tosin siinäkin meni "koko päivä" koska lääkäri tuli töihin vasta klo 12 ja kotiutettavia oli PALJON.
Iltapäivällä kuitenkin lopulta päästiin kotiin. Vihdoin.

Käynnistys + Synnytys

25.6.2018 oli aika käynnistykseen Naistenklinikalle.

Pelotti kamalasti ja yhtäaikaa olin tosi innokas ja toiveikas ja ajattelin, että viikonlopuksi sitten kotia vauva kainalossa!

Lähin aamulla aikaisin taksilla kotoa, mies ja esikoinen jäivät vielä kotiin heräilemään. Ajatuksena että mies vie esikoisen mummilaan aamupalan jälkeen ja tulee sitten sairaalalle.

Ensin kirjauduin sairaalaan sisään, sitten odottelin kätilöä odotustilassa.

Sitten toiseen huoneeseen käyrille ja verikokeet.

Sain osastopaikan (jesh ei muita huoneessa ja ikkunapaikka! 3h huone).

Lääkärille pääsin hieman kymmenen jälkeen ja tutkimusten jälkeen alettiin laittamaan ballonkia. Aluksi ballongin laitto sattui, ja poltteli, tuntui tosi pahalta mutta kun lääkäri totesi että onpas vaikea laittaa ja otti semmoisen metallisen avustimen jota käytetään muutenkin gyne tutkimuksissa niin homma meni hyvin eikä sattunut ollenkaan.

Homma alotettiin siis ballongilla n klo 10.30, ja ajattelin että se on hyvä kun kuullut monilta että se ois vähän semmonen luonnollisempi tapa alottaa ja ei niin raju…

No, ballongin laiton jälkeen alko supsitukset heti 10minuutissa mutta ei ollut pahoja - puolen tunnin päästä oli lounas jonne urheasti menin, mutta kun sain ruoan eteeni en pystynyt enää syömään koska istuminen oli hankalaa supistusten takia eikä ruoka maistunut enää, sain vain muutaman haarukallisen syötyä puhinan keskellä, kivut alkoivat olla kovat... 

Alle tunnissa supistukset meni sen verran pahaksi että soitin soittokelloa ja pyysin vinkkejä kätilöltä kivunlievitykseen koska supistukset tulivat alle 5min välein ja olivat kipeitä.

Menin kätilön suosituksesta lämpimään suihkuun - VIRHE! lämmin vesi provosoi supistuksia entisestään ja olin aivan järkyttävän kipeä suihkussa ja sen jälkeenkin.

Kun pääsin huoneeseeni, mies olikin jo odottamassa ja toinen kätilö tuli käymään. Hän näki että olin jo tosi kipeä, ja nykäisi ballongin pois! Alle 2h se lähti.

Sitten tuli hetken lepo - oma keho rauhottu hetkeksi eli supistukset loppuivat - sitten alko omilla suppareilla pikkuhiljaa käynnistyä uudelleen mutta ei tarpeeksi tehokkaasti niin sain lopulta cytotecia 25mg.

Se sai nopeasti aikaan säännölliset supistukset 2,5min välein mutta siedettävät, sitä kestikin sitten tauotta koko päivä. Siellä rampattiin sitten käytäviä, portaita, käveleskeltiin ulkona yms että supistukset provosoituis mutta ei. Todella aikaa vievää ja turhauttavaa.

Lääkäri pohti että jos supistukset loppuvat ennen klo 23, annetaan toinen cytotec mutta jos ei, niin jatketaan aamulla.

Klo 23 mies lähti kotiin, mä jäin osastolle - selkä oli ihan kuitti suppareista niin sain panadolin ja kuumavesipullon. Niiden kanssa sitten nukkumaan, ja kävikin niin että supistukset loppu ennen puolta yötä ja sain nukuttua koko yön ihan hyvin.

Aamulla heräsin ennen klo 06 enkä saanut enää unta, jännitti ja mietitytti, harmitti myös ettei käynnistys ollut lähtenyt käyntiin kunnolla. Odottavan aika oli pitkä. Mies tuli hieman ennen klo 10 takaisin sairaalalle.

Kaikkien aamutoimien yms jälkeen jatkettiin sitten kalvojen puhkasemisella klo 10, (mitään edistystä ei ollut juuri tapahtunut sitten edellisen päivän että kalvojen puhkaisu oli hieman haasteellista mutta onnistui) ja siitä sitten alkokin supistukset melko heti, ja melko kovina… 

Ensin tuli “vain” 10min välein mutta tiheni nopeasti ja tulin suoraan sanoen helvetin kipeäksi.

- sain kipupiikin mutta se ei kauan auttanut - vei pahinta kärkeä kivuilta ja sain torkuttua supistusten välit mutta lopulta kivut kävi niin koviksi että olin hiestä märkänä jokaisen supistuksen tullessa päälle, ja samaan huoneeseen tulleet vierustoveritkin kyllä kuuli kun supistaa.

Oma kätilö ei ottanut kovin tosissaan kipuja, mutta onneksi naapuri rouvan kätilö kuuli verhon takaa että meillä ollaan tosi kovissa kivuissa, ja lopulta meidän kätilö lähti soittamaan synnytyssaliin koska heillä ei kuulemma ollut enää mitään millä auttaa kipujen kanssa.

Kätilö tuli pyörätuolin kanssa hakemaan muutaman supistuksen jälkeen jo, ja siinä vaiheessa jo itkin kun supistukset oli niin kipeitä. Labratädinkin oli hankala saada enää otettua näytettä kun tärisin kivusta, lopulta otti näytteen sormen päästä nopeasti.

Synnytyssaliin pääsikin sitten tosi nopeasti pyörätuolilla, oli jotain alku iltapäivää se aika, siellä sitten alettiin opettelemaan ilokaasun käyttöä, joka välillä toimi ja välillä ei. Eniten harmitti että ilokaasu sitoi "paikalleen" koska se ei yltänyt letkuinensa mihinkään niin joutui olemaan samassa paikassa kokoajan...  

Pitkään yritin ilokaasun ja mielikuvaharjoittelun voimin mutta lopulta olin niin kipeä että kätilö kutsui anestesialääkärin laittamaan selkään kaikki hässäkät että kipulääkettä saa sitten lisättyä tarpeen mukaan.

Kokeiltiin myös kuumavesipulloa mutta se oli kamalan tuntoinen supistusten kanssa.

Ainoa lohtu kamaliin supistuksiin oli, että ajattelin sen vievän synnytystä eteenpäin.

Paskanmarjat. Homma ei tuntunut edistyvän lainkaan.

Sitten tuli syönti kielto, ja juodakin sai vaan suullisen silloin tällöin.

Tästä eteenpäin mulla ei oo super tarkkoja muistikuvia ja “marssijärjestystä” eikä papereissa lukenut tästä ajasta paljoakaan… 

Sain kipulääkkeitä aina kun kivut yltyivät niin koviksi että huusin ja itkin hiestä märkänä, sillä sai aina hetken lepotauon mutta samaan aikaan sitten tiputtamaan oksitosiinia synnytyksen vauhdittamiseksi ja se taas toi kivut takaisin samantien ettei puudutteista ollut hyötyä kauan - niin oma mielikuva on että 30min lepoa, sitten huutoa ja itkua loputtomasti ja taas 30min lepoa ja sama homma uudelleen ja uudelleen ja uudelleen... 

Vauvan sydänääni ongelmien takia olin kokoajan kiinni laitteissa ja piti kokoajan olla sängyllä tietyssä asennossa, en päässyt liikkumaan kipujen kanssa enkä saanut yhdeltäkään kätilöltä mitään muita vinkkejä synnytykseen ja kipuun kuin aina vain kipulääkettä (ja perään oksitosiinia!!)... ja itse olin liian väsynyt ajattelemaan mitään että olisin osannut mitään kysyä ja pyytää, keskityin vain olemaan siinä asennossa missä piti!

Oksitosiini aiheutti niin kovat kivut ja supistukset että vauvan sydän äänissä tuli heittelyitä useamman kerran illan/yön aikana ja minut/tai vauva tutkittiin useamman kerran yön aikana sitten erikoislääkärin toimesta kun mietittiin mitä tehdään (tutkimukset tehtiin aina kontallaan, pää mahdollisimman alhaalla... todellinen kodak moment! ja karmee olo siitä tuli!) mutta koko yö jatkettiin kuitenkin synnytystä ns normaalisti, sain dinitit, vauvasta otettiin laktaatti ja oksitosiinia tauotettiin aina välillä mutta aina alotettiin uudelleen - oksentelin kun piti olla useamman kerran kontillaan ja sitten viimeisimmän kipulääkkeen turvin sai nukuttua 2h kunnes taas heräs kauheisiin kipuihin aamulla ke 27.6. olinkin vihdoin kokonaan avautunut mutta vauva ei ollut vielä laskeutunut tarpeeksi. Aamuvuoro vaihtui - otettiin labrat ja muut tutkimukset, sydän käyrässä tuli vauvalla taas heittoa niin lääkäri tuli tutkimaan asiaa…

Olin silti toiveikas, koska jos nyt olin kokonaan avautunut, tänään hän syntyisi ja tämä helvetti olisi ohi! Kohta vauva olisi sylissä ja päästäisiin kotiin! Silmäilin synnärin sivulla olevaa pöytää johon kätilö oli valmiiksi asetellut hoitopöydän ja sinisen rannekkeen...

MUTTA... Tässä kohtaa mun labra- arvot oli jo ihan päin persettä, pissa lakannut tulemasta kokonaan jo yöllä monia tunteja aikaisemmin (vaikka siis katetroitu), verenpaineet oli aivan huippulukemissa, niin tekivät päätöksen ennen aamu klo 09 että kiireelliseen sektioon heti.

Muserruin hetkessä kun sen sanoivat ja alkoivat soittamaan leikkuriin.

Lääkäri ja kätilö olivat tosi ihania, selittivät kaiken miksi näin tapahtuu ja että synnytys voi venyä vielä pitkään eikä munuaiset kestä enää mutta kaikki se kipu, vaiva, väsymys... En halunnut uuteen sektioon. Joten itkin kokomatkan synnytyssalista leikkausaliin ja vielä sielläkin.

Yhtäkkiä ympärillä oli kauheasti ihmisiä jotka kävivät tilannetta läpi, sain kipeitä laskimokatetreja verikokeita varten, kaikenmaailman piuhoja, ja samaan aikaan piti arvioida tuntuuko kylmältä vai märältä että onko puudutettu tarpeeksi... Olin aivan shokissa.

Kun puudute alkoi vaikuttamaan iski väsymys - ja sain ennen totaalista väsymystä sanottua lääkärille että pelottaa kun viime sektiossa kohdun venyttelystä tuli kovaa kipua, ja oksentelin, hän lisäsi kipulääkettä ja sain valmiiksi oksennusastiat viereen.

Avustava kätilö? tai joku nainen, kävi monta kertaa kyselemässä mun vointia. Valitin että oksettaa ja paha olla.

Väsytti. Tuntui etten jaksa pitää silmiä auki edes niin kauan että näkisin lapsen. Puhe alkoi puuroutua väsymyksestä mutta lopulta vauva syntyi. klo 09.23.

En muista näytettiinkö häntä heti vai ei, mutta itku kuului pian. 

Lopulta hänet tuotiin kuitenkin pestynä johonkin käärittynä pipo päässä mua katsomaan, suloinen pieni, mutta pahoinvointi oli niin valtava että en pystynyt nauttimaan vauvan läsnäolosta.

Torkahtelin kun leikkausta lopeteltiin, ja heräsin pahoinvointiin aina kun torkahdin, olo oli kamala.

Heräämössä alkoi kohdun painelu (jee!) sattui aivan järkyttävän paljon mutta muuten sain nukkua ihan ok. Olin väsynyt ja huonovointinen ja vetelin sikeitä valtaosan koko keskiviikko päivästä. Olin aivan kipulääketokkurassa. Jossain välissä alotettiin puputtaminen kipujen helpottamiseksi ja aloin saada suullisia vettä silloin tällöin. jee.

Kätilö, mies ja vauva kävivät heräämössä katsomassa mua, ja myöhemmin kätilö haki pelkän vauvan mun luokse kun mies nukkui pari tuntia.

Olin edelleen turhan kovassa lääketokkurassa että tulin nopeasti huonovointiseksi kun yritin pitää kuumaa kääröä sylissä ja lämpö alkoi oksettamaan, mutta kun vauva oli miehen sylissä vieressä siinä oli helpompi olla.

.... kerron myöhemmin lisää, miten tarina sairaalassa jatkui...

t. Mea

Ajatuksia juhannukselta ennen käynnistystä...

Alkujaan ajatus oli, että vauvahan syntyy viimeistään kesäkuun alussa. Sitä oli toitotettu kokoajan
"et saa täysaikaista raskautta" "ei se kesäkuullekaan välttämättä mene" edes neuvolassa eivät uskoneet että kesäkuulle pääsisin vaikka olin hyvävointinen....
Elin kokoajan odottavassa tilassa ja uskossa, että vauva syntyy ihan varmasti viimeistään rv35, ja todennäköisesti sektiolla.

Olimme miettineet, että jos vauva on esikoista isompi ja hyväkuntoinen, pääsisimme juhannuksena mökille nauttimaan keskikesän juhlasta.
mutta. viikot vieri.
rv35 meni, rv36 meni... rv37 kun vaihtui olin jo ihan tuskissani että miten tässä näin kävi? ja alkoi pelot - kai se on vielä hengissä ja kaikki hyvin? mitä jos nyt odotellaankin liian kauan? voiko näin käydä? mulle?
kun alettiin puhumaan että rv40 asti saa mennä, olo keveni, olin haltioissani, innoissani... mahtavaa, ehkä saisinkin luonnollisen synnytyksen joka alkaa kotona? en ehkä joudukaa leikkaukseen. vau. täysaikainen lapsi, meille ?! ei keskolaa? mitä ihmettä?

no melkein. rv38+ tuli tieto että seuraavalla viikolla käynnistetään nousseiden munuaisarvojen takia. Perkele. no edelleen yritin leijua siinä onnellisuudessa että saamme täysaikaisen lapsen.

Juhannusta ei vietetty mökillä ja nautittu järviveden puhalluksesta, vaan oltiin kotona. Nautittiin ajasta esikoisen kanssa, lepäsin paljon, tein "asentohoitoa" ja toivoin jokaisen supistuksen kohdalla että synnytys käynnistyiskin itsestään eikä tarvitsisi mennä käynnistykseen... mutta ei se lähtenyt vaikka mitä juhannustaikoja teki.

Olin väsynyt, kisaväsynyt, pettynyt, harmissani. Toivoin niin kovasti että saisin olla pitkään kotona, omassa turvasatamassa, nauttimassa ja sitten siirtyä sairaalaan.

Juhannuksena pakkasin sairaalakassit pariin osaan, ja vauvalle oman minirepun jossa kotiutumisvaatteet ja jutut. Pakkaseen tein ruokaa, käytiin kaupassa, esikoiselle pakattiin lelu- ja varulta yöreppu mummilaa varten ja siivottiin. Piilotin myös aarteen esikoiselle ja tein kartan, ja miehelle tein myös kartan jonka avulla voi etsiä isyyspakkauksen esikoisen kanssa sitten ja tutkia yhdessä.

Valtaosan juhannusta olin stressaantunut, peloissani, ahdistunut. Onneksi runsas saunailu, leffailu lapsen kanssa ja herkuttelu helpottivat oloa mutta tuntui että käynnistys oli mielessä kokoajan, yritti visualisoida mitä siellä tapahtuu, millaseen huoneeseen joutuu, onkohan huonekavereita, millainen kätilö tulee... ja toki sitä kipua mietti? miltä se tuntuu? alkaakohan se heti? voimistuukohan nopeasti? vai kestääkö päiviä? mitä jos en kestä?
Olen ollut elämäni aikana sairaalassa aika vähän (munuaisbiopsia (kotiin samana päivänä) ja esikoisen sektio (perhehuone 5pv)) joten se on outo maailma, pelottava, siellä on sääntöjä, aikatauluja, muita ihmisiä, ei omaa rauhaa, ei tiedä mitä tapahtuu... eli stressasin.

Viimeisen yön kotona nukuin kuitenkin yllättävän hyvin, klo 21-04 vessataukoja lukuunottamatta hyvin, muutamaan supistukseen havahduin mutta muuten jees. klo 04 jälkeen aloin selata facea ja miettiä päivää, nousin ennen 05 aamupalalle ja vaan olemaan.
Pikku ukko melskasi mahassa hulluna. taisi aistia stressin.

Loppuun kassien laitto, pesulla käynti, vaatteet päälle ja kohti tuntematonta...

No taxi 7.20 ovelle ja menoksi.

27.6.2018 meille syntyi poika

Keskiviikkona 27.6.2018 meille syntyi poika.

Rv 39+0

3245g ja 50cm.

Blogin päivitys pysähtyi ja toipuminen alkoi.

Kahden päivän käynnistys päätyi kiireelliseen sektioon joka tuli shokkina, siitä alkoi heräämön kautta kipeä toipuminen, hormoniheittelyt, kotiin sopeutuminen vauvan ja esikoisen kera kivut seurana ja ja...

Rankat pari viikkoa ollut.

Tänään olin eka kertaa poikasen kanssa vaunulenkillä kaksistaan ja käytiin kaupassa :)

kirjoittelen synnytyksestä pian lisää. :)

t. Mea + poitsu reilu 2vkoa!